Se hetki on yhä luontovalokuvaajan tuoreessa muistissa – 1970-luvun aurinkoinen huhtikuun ilta, jolloin Mika Honkalinna ihastui korppeihin ja tuli oikeastaan aloittaneeksi elämänmittaisen korppiretkensä.
– Se ei ollut minulle vain käynti korpin pesällä. Se ensimmäinen kerta tuntui siltä kuin joku olisi valot sytyttänyt. On elämä ennen sitä ja sen jälkeen, Honkalinna sanoo.
Nuori poika oli pyöräillyt lähimetsään, kiivennyt kallionjyrkänteelle ja löytänyt etsimänsä korpin pesäpaikan. Kolme lähes lentokykyistä poikasta voi hyvin, mutta pesä oli romahtanut alas alkuperäiseltä paikaltaan kallionkielekkeeltä.
Emolintu huomasi tunkeilijan, jolloin räjähtävä varoitusmekkala kaikui yhtäkkiä auringon kultaamista kallioseinistä. Emon siivet viuhuivat vimmaisina taivaalla ja Honkalinna oli riemuissaan. Sillä hetkellä jokin selittämätön hänessä syttyi. Kotiin päästyään poika etsi käsiinsä kaiken mahdollisen tiedon, joka liittyi hänen kohtaamaansa mystiseen mustaan lintuun.
Paljastui, ettei korppi ollutkaan aivan mikä tahansa otus. Se oli huomattavasti älykkäämpi, sosiaalisempi ja monikerroksisempi olento kuin vaikkapa haukkojen kaltaiset suuret petolinnut.
Nyt Mika Honkalinna on tutkinut korppeja linssin läpi yli kolme vuosikymmentä. Keväällä hän julkaisi päiväkirjamaisen valokuvateoksen Korppiretki (Maahenki), joka kuvaa siivekkäiden elämää ja luontovalokuvaajan suhdetta noihin merkillisiin mustanuttuihin.
Valokuvaajan mielessä korppi vetoaa tiettyyn kumppanuuteen ja henkisyyteen, vaikkei hän usko yliluonnolliseen, peikkoihin tai menninkäisiin. Sadut ovat satuja.
– Olen silti taipuvainen uskomaan, että todellisuus on täynnä erilaisia olemisen tasoja, joita emme pysty vielä täysin käsittämään tai mittaamaan.
Mitä Honkalinna sillä mahtaa tarkoittaa, ja miten korppi niihin tasoihin liittyy? Luontokuvaaja pitää kuulijaansa hetken jännityksessä.
Hän toteaa, että historiassa korppiin on liitetty mystisiä voimia. Sitä on myös kutsuttu pirunlinnuksi, joka ilmestyy paikalle aina ennen kuin jotain dramaattista tapahtuu.
– Ehkä kokomustalla puvulla on ollut vaikutusta korpin pahanilmanlinnun rooliin. Monissa jumaltarinoissa ja myyteissä korppi oli aluksi valkoinen, mutta koska lintu oli tottelematon vastarannankiiski, Jumala muutti sen tarinan mukaan mustaksi, Honkalinna kertoo.
Toisaalta korppia on arvostettukin eri kansanperinteissä kautta ihmiskunnan historian. Sen rooli on ollut opas tai näkijä. Korpilla on ollut yhteys hedelmällisyyteen, viisauteen ja luomiseen, ja linnun valkealla höyhenellä on uskottu olevan rikkauksia sekä metsästysonnea tuovia taikavoimia.
Korppi on nähty myös ilkikurisena veijarina. Sellaisena Mika Honkalinnakin sitä pitää. Kun kuvaaja on samoillut luonnossa tarpeeksi kauan, vastaan on ehtinyt tupsahtaa korppeja, jotka aivan selvästi pilailevat toisten lintujen kustannuksella.
Korppi osaa matkia monien muiden lintujen ääntelyä ja käyttäytymistä. Erityisesti suuret petolinnut joutuvat usein korpin härnäämisen kohteiksi. Tutkijat eivät ole pystyneet selittämään syytä siihen, miksi korppi matkii muita. Honkalinna epäilee, että kyseessä on vain leikkimisen ja kiusaamisen riemu. Leikki on yhdistetty eläimen älykkyyteen.
Korppi saattaa myös roikkua pää alaspäin puun oksasta, tai se voi eläytyä laulamaan yksinään pitkää sooloa, tanssahdella ja elehtiä ilman minkäänlaista yleisöä.
– Talvisin korpit kylpevät ja pyörivät uudessa, pehmeässä lumessa tai laskevat mäkeä pieneltä kumpareelta. On vaikea kuvitella, että mäenlasku olisi mitenkään tolkullista toimintaa, Honkalinna sanoo.
Korppi osaa myös käyttää työkaluja, ja se muodostaa elinikäisen parisuhteen.
Inhimillisimmät hetket lintujen elämässä liittyvät Honkalinnan mielestä niiden sosiaalisiin suhteisiin. Kumppanin rapsuttelu liitetään yleensä älykkäiden kädellisten toimintaan, mutta se on tuttua myös korpeille. Kun yksi nyppii toisen höyhenpeitteitä taidokkaasti nokallaan, toinen nauttii ja oikein pörhistää itseään.
– Nuorisosta pidetään huolta varsin pitkään, ja nuoret kerjäävät vanhemmilta vielä toisen elinvuotensakin aikana. Ja kun korppiporukat ovat tapelleet, köniinsä saanut yksilö saattaa saada lohdutusta ystävältä. Mutta älykkäiden eläinten käyttäytymisestä paljon jää kuitenkin ihmisen tulkinnan varaan, Honkalinna miettii.
Korppi osaa myös tehdä yhteistyötä suden kanssa. Se auttaa sutta metsästämisessä ja kertoo, mistä päin vapaata riistaa liikkuu. Korppi tietää, että se pääsee haaskalle, jos saalista saadaan.
Suomalaisen talvimaiseman tumma tunnelma on aina viehättänyt Mika Honkalinnaa. Se ei edusta hänelle synkkyyttä vaan se tuntuu omalta ja turvalliselta. Korppi sopii otuksena upeasti graafiseen ympäristöön, taikametsään.
Korpin pesällä unohtuvat kaupunkimaiseman rumat, betoniset laatikkomuotit, joihin me ihmiset yritämme ympäristöämme väkivalloin tunkea. Honkalinna myöntää, että koska luontovalokuvaaja seisoo aina ihmisen rakentaman kulttuurin ja koko muun luonnon rajalla, kehityksen tarkkaileminen sivusta tuntuu välillä hyvin huolestuttavalta.
– Hyvä luontovalokuvaaja on tietyllä tavalla rajatapaus näiden kahden maailman välillä. Me toimimme välittäjinä myös niille ihmisille, joille luonto on vain nätti kulissi.
Korpin tutkiminen on opettanut Mika Honkalinnalle jotain hyvin syvällistä, eräänlaisen yhteyden kokemuksen. Sen, että kaikella eläväisellä on lopulta jotain yhteistä. Korpit ovat samasta juuresta kuin me, vaikkeivät ne rakenna ydinpommeja tai käy kuussa.
– Varmaan monilla on ympäröivässä luonnossa jokin juttu, joka puhuttelee muita enemmän. Se voi olla jokin eläinlaji, tietty maisema tai vuodenaika.
Honkalinna muistelee, kuinka arvostettu teoreettisen fysiikan professori Kari Enqvist on sanonut kaiken elämän olevan kvarkkien tanssia. Jotkut selittävät elämää jumaluuden kautta.
– Oli asia niin tai näin, tai mitä tahansa siltä väliltä, syvemmän luontosuhteen kautta ihminen voi syvemmin oppia ymmärtämään todellisuutta ja oman maailmankuvansa rakenteita. Minulle korppi edustaa tälle elämänmittaiselle matkalle annettua kumppania ja vastinparia ympäröivässä luonnossa. ●
Teksti Saara Pakarinen
Kuva Mika Honkalinnan kirjasta
Korppiretki / Korpresan (Maahenki 2015).
