On hauska ajatella, että näille linnuille Suomi on etelä, jossa talvehditaan
Jotkut linnut viihtyvät erityisen hyvin virtaavan veden äärellä. Avun AD Samuli Häkkilä esittelee niistä kolme.
Pakkasta on yli 20 astetta. Suksi ei enää luista. Ladun ulkopuolella upottavaa lunta on lähes metri. Mikään ei liiku, mitään ei kuulu.
Oli kerrassaan pöljää lähteä hiihtämään tällä kelillä. Mutta puolisen kilometriä aion vielä jaksaa, koska edessä odottaa palkinto.
Kihnutan Ylläksellä kohti Kesänkijärveä ja kun lähestyn Kesänkijoen tiukimpia mutkia, kuulen laulua: visertelyä, sirkutusta, iloisia lyhyitä säkeitä.
Koskikaroilla on kevättä rinnassa.
Kiikaroin jokirannassa hetken ja lasken yhdeltä seisomalta ennätysmäiset seitsemän karaa. Ne lennähtelevät, sukeltelevat, päästävät välillä pienen laulunsäkeen ja tuntuvat pitävän lähes pilkkanaan ympäröivää hyistä erämaan talvea.
Koskikarat ovat talvisaikaan aina tässä, koska näissä mutkissa joki ei juuri koskaan jäädy. Sukellettavaa ravintoa riittää läpi talven.
”Koskikarat tuntuvat pitävän talvea pilkkanaan.”
Koskikara on yksi niistä linnuista, jonka tapaa vain virtaavan veden ääreltä, usein nimensä mukaisesti koskien partaalta. Ihan mikä tahansa vesi ei karalle kelpaa vaan sen olisi myös oltava kirkasta. Sen vuoksi koskikarat pesivät pääasiassa vain Pohjois-Suomessa.
Lintu on melko harvalukuinen, sillä maassamme niitä pesii vain noin 300 paria. Talvisaikaan karojen määrä moninkertaistuu, kun Ruotsista ja Norjasta saapuu tuhansia yksilöitä talvehtimaan Etelä- ja Keski-Suomeen. Vielä näin kevään kynnykselläkin koskikaran voi löytää helposti eteläisen Suomen virtaavien vesien ääreltä.
On hauska ajatella, että niille linnuille Suomi on se etelä, johon ne muuttavat talvehtimaan.
Toinen virtaavien vesien erikoislintumme on virtavästäräkki. Nimi kertoo olennaisen eli tavallisen västäräkin sijaan lintu viihtyy vain virtaavien ja kivikkoisten vesien rantamilla.
Vielä pari vuosikymmentä sitten virtavästäräkki oli Suomessa hyvin harvinainen pesimälintu, mutta kanta on pikkuhiljaa noussut.
Nykyään lajin pesimäkannaksi arvioidaan muutama kymmenen paria. Esimerkiksi Kuusamon Kiutaköngäs ja Ylläksen Varkaankuru alkavat olla lajin vakiintuneita pesimäpaikkoja.
Jos koskikaran touhuja on hauska seurata, niin virtavästäräkki vasta hupaisa onkin. Kirkas keltainen alaperä välkkyy linnun lentäessä ja lähes naurettavan pitkä pyrstö keikkuu iloisesti linnun käyskennellessä rantakivikoissa.
Virtavästäräkki on mukauttanut äänensäkin elinympäristönsä mukaan, sillä sen kutsuääni leikkaa kovankin koskenpauhun läpi. Usein lajin havaitseekin juuri terävästä ”tsi-tsi”-äänestä.
Sitten on vielä eräs jokien laji, jonka sykähdyttävyys on täysin omaa luokkaansa. Kuningaskalastajan näkeminen loksauttaa paatuneenkin lintuharrastajan leuat kerta toisensa jälkeen.
Laji kuuluu säihkylintujen lahkoon, ja sen höyhenpuku on varpusiin ja pajulintuihin tottuneelle uskomattoman värikäs. Vatsapuoli on kirkkaan oranssi ja selkäpuoli metallinhohtoisen turkoosi. Siis kerta kaikkiaan kuninkaallinen outfit!
Kuningaskalastaja on äärimmäisen uhanalainen ja viihtyy vain harvoilla Etelä- ja Lounais-Suomen joilla. Se päivystää usein liikkumattomana veden ylle kaartuvalla oksalla ja syöksyy siitä pahaa-aavistamattomien kalojen kimppuun tiirojen tapaan.
Kuningaskalastajan näkemiseen tarvitaan kosolti hyvää tuuria, sillä laji viihtyy pöheikköisten jokien rantapuissa.
Eräs tuttuni kertoi, että kajakilla hiljaa meloen hän on kohdannut jokien varsilla kuningaskalastajia ja muitakin hankalasti maalta havaittavia lajeja.
Sitä voisi kokeilla seuraavaksi, mutta koskipaikat jätän suosiolla tässä jutussa mainituille ammattilaisille.
