Jos nainen on onnistunut elämään noin puoli vuosisataa, hän joutuu uuden

koettelemuksen kohteeksi. Vaatteet, nuo ennen niin rakkaat kaapinvaltaajat, kehkeytyvät vihollisiksi.

Enkä nyt tarkoita sitä, että ihminen jostakin kohtaa löllyy ja toisesta paikkaa kuihtuu, että vetoketju ritsahtaa rikki, eivätkä dekolteen rypyt oikene millään silitysraudalla.

Päinvastoin: naisella on oikeus kantaa kroppansa sellaisena kuin se on ja pukeutua uimarannalla bikineihin vielä satavuotiaana.

Ellei joku kestä katsoa, niin vika on katsojan silmässä.

Vaatteisiin liittyy liikaa muistoja ja tietoa ja niihin kietoutuvia asenteita. Jokainen rätti kutoo jonkin tarinan, ja useimmat vanhoista tekeleistä haluaisi kiihkeästi purkaa.

Keski-ikäisen naisen ei sitä paitsi kannata enää pukeutua eettiseen ja trendikkääseen vintageen. Silloin näyttää nuoruuteensa jämähtäneeltä, sellaiselta, joka vieläkin haluaisi sheikata piirissä käsilaukut lattialla silloin kun Kirka laulaa.

Alennuslaareja penkoessa tajuaa, miten paljon kuuluu eiei-listalle.

Pitkä nahkatakki harteilla vaikuttaa siltä kuin olisi karannut saksalaisesta poliisisarjasta. Röyhelöt pukevat vain vauvoja. Pilkut ja raidat tuovat mieleen yli-ikäisen Peppi Pitkätossun, ruutukuosit puolestaan mummon essut. Minihameessa säärtä näkyy liikaa, paitsi Aira Samulinilla. Polveen ulottuvassa helmassa on olo kuin kanslistilla.

Pipo istuu nuorison päässä, mutta keski-ikäinen nainen näyttää pipopäisenä Suhina-Lempiltä.  Ahaa, tiedät, kuka oli Suhina-Lempi? Ymmärrät siis, mistä vuosisadasta puhun. Ja tavallinen hattu – no, silloin näyttää naiselta, joka on tyrkännyt päähänsä hatun. Valkoinen paitapusero saa kantajansa muistuttamaan tarjoilijaa tai sairaanhoitajaa. Jakkupuku kertoo Melanie Griffitistä elokuvassa Working Girl, taattua 1980-lukua siis.

Kun nainen leikittelee asusteilla, se tarkoittaa, että hän laittaa jalkaansa punaiset kengät. Ostin kerran punaiset farkut ja tunsin itseni ne yllä koko ajan Björn Wahlroosiksi, mutta ilman rahaa. Ei tosiaan mikään tavoiteltava samaistuminen.

Vihreään, violettiin tai keltaiseen halattiin voi kääriytyä, jos on ite-taiteilija.

Aito turkki on rienausta, tekoturkki päällä olo on kuin jättikokoisella teddykarhulla: ”Hei, ihan kohta tää puhuu ja jakaa lapsille nallekarkkeja!”

Jaa että hihattomassa? Alli Paasikiven perintönä saimme hihat, joihin survomme käsivarsia ja milloin mitäkin ruumiinjäsentä tai ominaisuutta, koska emme uskalla jättää niitä paljaiksi kansan naureskeltaviksi.

Jokaisella naisella on tietysti oma turva-asu. Minulle se merkitsee farkkuja ja jotain harmaata. Yksi lysti mikä malli tai leikkaus, kunhan on pehmeää ja myötäilevää.

Vaate on viesti. Turva-asun viesti on: älä huomaa minua. Se yllä voisi tehdä pankkiryöstön. Poliisi kuulustelisi pelkkänä silminnäkijänä, vähän säälivästi yksityiskohtia kysellen, sillä eihän tuo raukka kuitenkaan mitään ymmärrä vaan aprikoi, jäikö astianpesukoneen hana auki kotona.

Tietysti aina voi kietoutua mustaan. Ystävättäreni kanssa emme liiemmin osta enää vaatteita, mutta mustia ei lasketa. Mustat housut, kengät, puolihameet tai ohuet villatakit eivät ole vaatteita. Luottokortti soikoon.

Entisestä suruasusta on tullut maailman pahuuden välttämätön suojapuku, ihan kuin lasten kurahaalarit.

Sama se, mitä kaapin pimeydestä käteen kopaisee. Madame verhoutuu mustiin. Goottityylistä ei puutu kuin tatskat ja hiusten väri. Ja kenties ihan pikkuisen asennetta.

Tietysti nainen on kauneimmillaan alastomana. Kysykää vaikka keneltä tahansa mieheltä.