Vanhemmat voivat tuntea jopa mustasukkaisuutta, kun lapsi muuttaa perheineen ulkomaille
Ikävästä rohjetaan puhua harvoin, koska ei haluta syyllistää, kirjoittaa psykologi Pirkko Lahti
Vanhemmille tai isovanhemmille kerrotaan iloinen uutinen: muutamme ulkomaille. Kaikki ovat tohkeissaan, ja keskustelu siirtyy käytännön asioihin. Onko maa turvallinen? Miten sinne matkustetaan? Mistä asunto? Entä lasten koulut? Onko maassa tuttuja? Onko työ tai opiskelu siellä varmasti viisasta? Mielessä pyörivät käytännön järjestelyt.
Lisäksi mietitään yhteydenpitoa. Soitellaanko, puhellaanko viikoittain? Voidaanko käydä ja kuinka usein matkustellaan? Asioista sovitaan alustavasti ja tunteet siirretään kauemmas. Päätetään, että katsotaan sitten muuton jälkeen. Vanhemmat ja isovanhemmat ovat ylpeitä siitä, että oma lapsi rohkenee tehdä päätöksensä. Pelon, ikävän ja kaipuun tunteet haudataan. Niitä ei tuoda esille muuttotilanteessa, vaikka ne ovat mielessä.
”Vanhemman ja isovanhemman uusi läksy on, ettei minua tarvitakaan enää niin kiinteästi.”
Tunnelmaan heijastuvat muuttomaan maine, uuden työpaikan arvostus ja esimerkiksi se, onko oman lapsen puoliso kotoisin muuttomaasta. Hyvä työpaikka tuo tyytyväisyyttä, ja opiskelijalla kielitaito ja ulkomaiset kontaktit vahvistuvat. Muuttajaperheen mahdollisten lasten hoidon järjestäminen voi kuitenkin huolestuttaa. Vähän voi kirpaista sekin, että miniän tai vävyn vanhemmat tapaavat perhettä ehkä nyt useammin, mutta itse jää samaan aikaan etäisemmäksi. Lapsilta ja lapsenlapsilta kaivataan myös fyysistä läheisyyttä, mikä voi aiheuttaa jopa mustasukkaisuutta.
Muuttajien on keskityttävä uuteen maahan asettumiseen. Työssä ja opiskelussa sitoudutaan työ- ja opiskelukavereihin. Lapset uivat usein helposti paikalliseen lapsilaumaan. Perhe muodostuu kiinteäksi yksiköksi, jonka keskinäiset suhteet vahvistuvat. Muutto ja asettuminen vievät kuitenkin voimia. Yhteydenpito läheisiin kotimaassa vähenee. Kotimaassa taas pohditaan perheen viihtymistä ja lasten selviytymistä.
Vanhemman ja isovanhemman uusi läksy on, ettei minua tarvitakaan enää niin kiinteästi. Sen läpikäyminen ei ole aina helppoa etenkään, jos ei ole ketään, jonka kanssa jakaa asioita. Vaikka muuttajan sisarukset asuisivat kotimaassa, vanhempi kaipaa etenkin muualle lähtenyttä. Olisi kiva seurata lapsen elämää enemmän – jos tämä olisi yhä kotimaassa, niin ei kuitenkaan tekisi. Sanonta ”poissa maasta, poissa mielestä” ei pidä paikkaansa kuin osin.
”Aika paljon on jo ei-mistään kotoisin olevia maailmankansalaisia.”
Ikävästä rohjetaan puhua harvoin, koska ei haluta syyllistää. Vanhemmat yrittävät tukea ja rohkaista eivätkä siksi kerro aina tuntemuksistaan. Toki vakuutetaan lapsen ja lapsenlapsen tärkeyttä ja rakkautta sekä iloitaan yhteydenpidosta. Soittaminenkin on tehtävä usein sovittuna aikana.
Tällainen tilanne on tuttu monille suomalaisille perheille. Tosin monet vanhemmista ja isovanhemmistakin ovat itsekin asuneet ulkomailla. Muuttaminen on psyykkisesti haastavaa ja vaikuttaa vahvasti oman identiteetin muodostumiseen. Aika paljon on jo ei-mistään kotoisin olevia maailmankansalaisia, mutta heidänkin olisi viisasta valita kotipaikkansa jostakin, ehkä lähtömaastaan. Vanhemmille ja isovanhemmille lapsen tai lapsenlapsen päätös kotimaasta on ikään kuin lupaus paluusta takaisin.
