Matkailu
Apu

Mustakaula,etelän lintu

Mustakaula,etelän lintu

Tyynenmeren tyrskyissä ui Etelä-Amerikan ainoa joutsenlaji, mustakaulajoutsen. Parvissa viihtyvä lintu sinnittelee elinympäristön kaventuessa.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Riitta Angervuo, Aarre Leskinen
Mainos

Ollaan syvässä etelässä, Tyynen valtameren rannikolla.

Aurinko paistaa, ja voimakas tuuli heittää tyrskyjä vuonon rannoille.

Yhtäkkiä aallokossa erottuu parvi joutsenen näköisiä lintuja, joilla on musta kaula. Niitä on kymmeniä ja taas kymmeniä, silmän kantamattomiin. Tarkempi kiikarointi osoittaa, että joukossa on myös vaaleita poikasia.

Linnut näyttävät kokonsa puolesta laulujoutsenilta. Jokin niissä kuitenkin epäilyttää ja pysäyttää. Lintujoukon täysikasvuiset yksilöt ovat mustakaulaisia, kooltaan jonkin verran laulujoutsenia pienempiä.

Pian selviää, että Tyynenmeren Ultima Esperanzan tyrskyissä ui mustakaulajoutsen, Cygnus melancoryphus.  

Mustakaulajoutsen on pienin joutsenlaji. Siipien kärkiväli on noin 170 senttiä, kun laulujoutsenella se on puolisen metriä pidempi. Painoa linnulla on viitisen kiloa. Äänet ovat hiljaisia vihellyksiä, jotka eivät kauas kuulu.

Harmaassa nokassa on näkyvä punainen kyhmy, ja silmän ohi kulkee valkoinen juova. Muuten lintu on valkea.

Molemmat sukupuolet ovat samettisen mustakaulaisia. Miljoonien vuosien evoluutiosta tutkijat arvelevat, että mustan kaulan takana on lähinnä naaraitten mieltymys värikkäisiin uroksiin. Tasa-arvo on saattanut vaikuttaa niin, että molemmat sukupuolet ovat lähes samanvärisiä.

Kansainvälinen luonnonsuojelujärjestö arvioi mustakaulajoutsenia olevan vajaat 100 000 yksilöä. Kanta on vakaa, vaikka elinympäristöt ovatkin supistuneet. 

Meillä pohjoisessa joutsenet on totuttu näkemään valkoisina – niin laulu-, kyhmy- kuin pikkujoutsenetkin.

Lintututkijat eivät tiedä varmasti, miksi mustakaulajoutsenen kaula on musta, mutta se tiedetään, että joutsenten suku on kehittynyt Euroopassa tai läntisessä Euraasiassa miljoonia vuosia sitten. Sieltä se on levinnyt koko pohjoiselle pallonpuoliskolle, ja lopulta kaksi lajia on suunnannut etelään: mustajoutsen Oseaniaan ja mustakaulajoutsen Etelä-Amerikkaan.

Laulujoutsenen ”serkkua” mustakaulajoutsenta hämmästellään ja ihaillaan syvässä etelässä. Niitä on sadoittain Etelä-Chilessä pitkin Ultima Esperanzan (Viimeisen toivon) lahden rantoja.

Rauhallisesti uivilla joutsenparvilla on kainaloisina pieniä, juuri uimaan opetelleita poikasia. Niistä pidetään hyvää huolta. Lepoa tarvitsevat saavat välillä kyytiä aikuisen siipien suojassa. Muuten uintiretkeläiset keskittyvät ruoan etsintään rannan kaislikoista.

Mustakaulajoutsen elää melko suppealla alueella. Sitä näkee parhaiten Argentiinan ja Chilen rannikoiden eteläosissa. Falklandin saaria mainostetaan turistikohteina nimenomaan mustakaulajoutsenella.

Lintumaailma Etelä-Amerikan eteläisimmässä kärjessä on lajistoltaan runsas. Näiden isompien lintujen lisäksi luontokierroksella näkee kymmeniä muita lajeja. Kuitenkin ympäristötuhot ja asutuksen jäljet näkyvät sielläkin lajiston vähenemisenä.

Tuoreet luvut olivat esillä Suomessa keväällä järjestetyssä kansainvälisten tutkijoiden kokouksessa. Seurantatietojen perusteella monien vesilintujen kannat ovat taantuneet. Yksi tärkeimmistä syistä tähän on luonnon rehevöityminen. Se johtaa vesistöjen umpeenkasvuun sekä vesilinnuille sopivan ravinnon vähenemiseen.

Mustakaulajoutsen on kuitenkin säilyttänyt asemansa. Yksi syy voi olla siinä, että se viihtyy ihmisen rehevöittämissä vesissä ja jopa parantaa niiden kuntoa syömällä liiallista kasvillisuutta.

Chilessä tapahtui kymmenen vuotta sitten vakava ympäristökatastrofi. Valdivian seudulla käynnistyi suomalaisella tekniikalla rakennettu sellutehdas, joka päästi laittomasti jätevetensä suojellun kosteikkoalueen yläpuolelle.

Päästö sairastutti paikallisia asukkaita, tappoi satoja mustakaulajoutsenia ja karkotti loput yli 5 000 linnun esiintymästä.

Tehdas todettiin syylliseksi katastrofiin oikeudessa toissa vuonna. Kymmenessä vuodessa vain muutama sata lintua on palannut kosteikolle.

On eteläisen pallonpuoliskon kevät, mikä on tuonut perheet poikueineen uinti- ja syöntiretkelle. Rantakivikossa patagonianmeriharakat ruokkivat poikasiaan ja sirriparvet pyörähtelevät veden rajassa. Hanhillakin on jälkikasvu mukanaan. Yleisimpiä ovat valkopää- ja harmaapäähansut. Rantaheinikkoon laskeutuu parvi andieniibiksiä pitkine käyrine nokkineen.

Monilla sorsalajeilla ja lokeilla on jo poikaset mukanaan, tiirat kirkuvat ohi lentäessään. Linnunpoikasista saalista etsivät eteläiset kihut ja haukat, kuten komea eteläntöyhtökarakara.

Pohjoisen pallonpuoliskon lintuharrastaja ilahtuu, kun rannan tuntumassa sujahtaa tutun vauhdikkaasti meilläkin tuttu lapintiira. Voipa silmiin sattua myös delfiinien loikat tai pingviiniyhdyskuntakin.

Vesistö ja sen rantamaat ovat ravinteikkaita, ja lintuja on todella runsaasti. Suuret kisailevat parvet osoittavat Puerto Natalesin kaupungin kaatopaikan tärkeäksi ravinnonlähteeksi.

Rannan lahdelmissa joutsenet ohittavat lukuisia muita vesilintuja. Yleensä mustakaulajoutsenia pidetään arkoina lintuina, mutta täällä ne jostain syystä ovat tavallista pelottomampia.

teksti ja kuvat Riitta Angervuo ja Aarre Leskinen

Julkaistu: 7.7.2015