”Näitä leikkejä leikitään niin kauan kuin pystytään. Nautin yhä keikoistani. Ainoa haittapuoli on matkustaminen ja alituinen odottelu. Lavalla on yhä yhtä kivaa kuin nuorempana, ja minulla on hyvä vuorovaikutus yleisön kanssa. Vitsitkin lentelevät puolin ja toisin.

Sain taiteilijaeläkkeen vuonna 2015. Sen saamiseksi pitää olla vahva näyttö uralta ja toisaalta riittävän pienet tulot. Onneksi ukkoni Hannu piti huolen, että hain eläkettä monta kertaa.

Rakastan ruoanlaittoa. Minulla on tallessa äitini reseptejä, kymmeniä keittokirjoja ja kavereiden vinkkejä. Kokkaan thaimaalaista, kiinalaista, venäläistä ja intialaista ruokaa. Nautin punaviinistä, ja hyvä seura tekee ruokailusta elämyksen. Ikääntyminen ei ole vaikuttanut nautintoihin. Huomaan ikäni toki siitä, että lenkkeillessä nuoremmat menevät ohitse. Onnekseni minulla ei ole nivelvaivoja.

Olemme matkustaneet ukkoni kanssa aina paljon ja asuimme seitsemän vuotta Los Angelesissa. Nautin joka hetkestä siellä, mutta sitten tuli ikävä äitiä ja muita sukulaisia. Myös kokemamme voimakas maanjäristys oli yksi syy palata Suomeen.”

”Minulla oli hyvä tsägä, kun tapasin Hannun. Tiesin hänet rokkia soittaneesta Orfeus-bändistä jo nuorena. Olemme olleet nyt yhdessä yli 50 vuotta, 24 tuntia vuorokaudessa. Tehkää perässä, jos pystytte! Ihastuin Hannun rehellisyyteen ja reiluuteen. Hän on myös niin suora­sukainen puheissaan, että olemme joutuneet välillä pulaan sen takia.

Vanhanaikaisen käsityksen mukaan elimme Hannun kanssa pitkään synnissä, sillä menimme naimisiin vasta vuosi sitten. Syy avioliiton solmimiseen oli yksinkertaisesti se, että avioliitto on virallisesti parempi vaihtoehto, kun vanhenemme, ja toinen jää jossain vaiheessa leskeksi.

Meidät vihittiin ihan proosallisesti maistraatissa, ja sen jälkeen menimme ravintolaan syömään sisareni Annan, hänen lastensa ja lastenlastensa kanssa. Avioliiton solminen ei muuttanut mitään suhteessamme ja yhdessäolossamme. Tärkeintä elämässä on rakkaus.”

”Olen menettänyt monta rakasta läheistä. Äitini Elisabeth kuoli 92-vuotiaana ilman tuskia. Hän vain nukahti ikiuneen. Isäni Leo oli vasta 68-vuotias, kun hän menehtyi kolmen sydänveri­tulpan jälkeen.

Voin vain aavistella, millaisen surun äitini koki, kun perheemme esikoinen Leo kuoli vain kaksivuotiaana. Hän oli hoidossa äidinäitini luona, kiipesi vesitynnyrin päälle ja hukkui sinne. Äiti odotti silloin viimeisillään Sammya.

Suurin suruni on ollut veljieni Sammyn ja Kirkan kuolema. Olisi ollut ihanaa elää heidän kanssaan vanhuutta ja jakaa kokemuksia. Uskon, että veljieni ura olisi jatkunut näihin päiviin saakka. He aloittivat hiton nuorina, ja heillä molemmilla olisi ollut vielä paljon annettavaa.

Veljet ovat mielessäni päivittäin. Kun teen töitä, minulla on radio päällä. Sammyn ja Kirkan biisit soivat siellä usein. Nekin muistuttavat heistä yhteisten muistojen lisäksi.

Surusta selviämiseen meni pari vuotta. Sitten se muuttui kaipaukseksi. Onneksi minulla on Hannu, joka on pitänyt minut pystyssä raskaimmillakin hetkillä. Ja onneksi minulla on yhä sisarukseni Anna ja Ykä. Annan lapsista Valentin muistuttaa veljiäni. Annan tyttäressä ja Kirkan tyttäressä on meidän Babitzinien näköä.”

”Kansainvälinen filmiryhmä kävi viime syksynä haastattelemassa minua ja veljeäni Ykää. He tekivät dokumenttia venäläisten emigranttien jälkeläisistä.

Pietarissa syntyneen isäni puolelta meillä on juuria Venäjän lisäksi Ukrainasta. Isänisä oli tykistön kenraali, joka oli suuri taiteiden ystävä. Isovanhempieni kodissa kävi vieraita Tšehovia myöten.

Äitini syntyi Karjalassa Uudellakirkolla, ja hänen sukujuurensa juontavat Saksaan Reininmaalle. Molempien vanhempieni perheet pakenivat Suomeen vuonna 1917 Venäjän vallankumouksen takia. Nyt tunnen suurta surua, koska Venäjä aloitti raakalaismaisen sodan Ukrainassa.

Lapsuudenkodissani puhuimme venäjää, mikä antoi eväitä muiden kielten oppimiseen. Isäni toki toivoi, että venäjän kieli olisi säilynyt minunkin kodissani. Perheessämme ei koskaan unohdettu suvun menneisyyttä, ja vanhempani pitivät senkin päällä edesmenneiden sukulaisten potretteja. Isä tutki sukuaan 1200-luvulle saakka. Nyt Ykällä on tarkoitus kirjoittaa kirja sukumme vaiheista.

Ortodoksisuus oli perheessämme tärkeää. Isä johdatti koko pesueen kotoa Helsingin Huvilakadulta Uspenskin katedraaliin joka lauantai ja sunnuntai. Se ei ollut mitään himouskovaisuutta, vaan ennen kaikkea tapa.