Haullasi “” ei löytynyt yhtään osumaa

Tarkista hakusi ja poista mahdollisia rajausehtoja

Image

Murhan hurma

Murhan hurma

Yli 12 000 innokasta suomalaista salapoliisia yrittää ratkoa rikoksia netissä. Oikeastaan meissä kaikissa asuu pieni salapoliisi. Ja murhaaja.
Teksti Henna Hietamäki
Kuvat Riikka Sormunen

Yksi huitauksenomainen pisto teräaseella sopii kyllä kuvioon. Verta ei ala välttämättä tulla heti. Jokin iso suoni voi vuotaa sisäänpäin, vaikka vatsaonteloon, eikä ulospäin tule heti aivan tulvimalla verta.

Näin kirjoittaa nimimerkki Tampereen Tyttö, joka yrittää ratkaista Tampereella murhatun kiinalaisnaisen arvoitusta. Nainen tapettiin keskellä päivää pienessä metsikössä Hervannassa, kun hän oli matkalla ruokatunnilta takaisin työpaikalleen Nokian toimistoon. Ohikulkijat olivat kuulleet metsästä avunhuutoja, mutta avun saapuessa tappaja oli jo tiessään.

Poliisi ei ole onnistunut ratkaisemaan tapausta, joten Murha.info-sivuston nettikeskustelijat yrittävät tehdä sen.

Joku ehdottaa, että murha-ase voisi olla tylppäkin esine. Kuristaminen jätetään pois laskuista, sillä se olisi estänyt avunhuudot. Kun paljastui, että aviomiehellä on alibi, Murha.infossa ehdotettiin palkkamurhaajaa. Tampereen Tyttö kirjoittaa: Itse mietin, että jos teko oli yhtään suunnitelmallinen, niin jollei puoliso ole tekijä se voisi olla ”tilattu” surma. Tällöin tekijä olisi ollut hyvin selvillä uhrin tavoista, mm. kotona syömisestä lounastauolla. 

On myös ihmetelty, miksi kiinalainen nainen huusi Suomessa apua englanniksi – ehkä murhaaja oli kollega, jonka kanssa nainen oli tottunut käyttämään englantia? Nimimerkki Kyllikki S muistuttaa Nokian vaikeuksista: Johan sieltäkin on lähetetty väkeä viimeaikoina ulos ihan reippain ottein. Ja sitten palkattu tilalle uusia asiantuntijoita. Kokiko joku, että nainen otti hänen työpaikkansa?

Joku toinen vinkkaa, että Lempäälässä oli hieman aiemmin käyty meksikolaisen naisen kimppuun, ja Lempäälä on vain kymmenen kilometrin päässä Tampereelta, joten olisiko tekijä äärioikeistosta? Muita epäiltyjä ovat olleet ainakin Kiinan valtio (monet ulkomaille päässeet kansalaiset on tiettävästi pakotettu teollisuusvakoiluun), kiinalainen mafia (jolta moni perhe on kuulemma ottanut lainaa lastensa opiskeluun), hätääntynyt raiskaaja (jonka oli ehkä tarkoitus kantaa puukkoa mukanaan vain pelotellakseen) sekä mielenterveyden avohoitopotilas tai narkkari (joka on saanut harhoissaan väkivaltaisen primitiivireaktion).

Yhteensä Tampereen murhaa on ratkottu tähän mennessä noin 450 viestissä Murha.infossa. Se on vuonna 2007 perustettu sivusto, ”Suomen johtava rikosaiheinen portaali”. Rekisteröityjä käyttäjiä on yli 12 000. Viesteissä keskustellaan murhien lisäksi seksuaalirikoksista, järjestäytyneestä rikollisuudesta, moottoripyöräkerhoista ja vankiloista, mutta myös esimerkiksi lasten kasvatuksesta, politiikasta ja pienjyrsijöistä. Keskustelijoina on opiskelijoita, kotiäitejä, sähköasentajia, kirjanpitäjiä, ammattirikollisia, tutkijoita, sosiaalityöntekijöitä ja keskijohdon virkamiehiä. Heitä yhdistää vain yksi asia: kiinnostus murhien tonkimiseen.

Nimimerkki Tampereen Tyttö on oikeassa elämässä keski-ikäinen perheenäiti joka työskentelee terveydenhuoltoalalla, käy kuntosalilla ja nauttii sienestyksestä ja marjastuksesta. Hän kertoo jääneensä koukkuun Murha.info-sivustoon jo viisi vuotta sitten.

”Täältä saatu tieto rikoksista ja niiden taustoista on aivan omaa luokkaansa”, hän kirjoittaa sähköpostissa. Ennen hän lueskeli rikosaiheisia verkkokeskusteluja muilta sivustoilta, mutta ne eivät olleet yhtä asiallisia.

Tampereen Tyttö haluaa tietää rikoksista mahdollisimman paljon yksityiskohtia. Hän ei tyydy lukemaan vain uutisia ja nettikeskusteluja vaan hankkii silloin tällöin käsiinsä myös oikeudenkäyntipöytäkirjoja, joita kuka vain saa tilata pientä kopiomaksua vastaan, mikäli oikeudenkäyntiä ei ole määrätty salaiseksi. Hän on myös tutkinut oikeuslääketieteellisiä lausuntoja, joita terveysalan ammattilaisena osaa tulkita melko sujuvasti. Vanhoja juttuja tutkiessaan hän selailee myös sanomalehtien arkistoja.

”Olen aina ollut kiinnostunut rikoksista. Siinä on varmasti uteliaisuutta ja tirkistelynhalua, mutta rikosten taustatiedot ja erikoiset, traagiset ihmiskohtalot kiehtovat minua”, Tampereen Tyttö kertoo.

Erityisen kiinnostunut hän on erikoisista ja selvittämättömistä surmista sekä katoamistapauksista. Hänellä on usein aavistus siitä, mitä on tapahtunut, ja hän haluaa selvittää, tukevatko faktat teoriaa. Joskus hän on ollut oikeassa, monesti myös väärässä.

”Parhaalta tuntuu, kun saa tietää kadonneen löytyneen tai surmatyön selvinneen. Ehkä taustalla on alitajuinen toive siitä, että maailmassa asioilla on tapana selvitä ja oikeus voittaa”, hän pohtii.

Tampereen Tyttö ei ole ainoa, joka haluaa keskustella juuri selvittämättä jääneistä tapauksista. Ne ovat foorumin suosituimpia. Asuntoonsa tapetun nelikymppisen duunarin kuolemasta on kulunut jo parikymmentä vuotta, mutta foorumilla keskustellaan yhä siitä, oliko miehellä ryyppyputki päällä (kaulan kuristusjäljet voisivat olla esimerkiksi viinavelkojien tekosia, eivätkä välttämättä liity murhaan). Miehen kiinnostavuutta lisää toki se, että hänen aivoihinsa oli työnnetty jokin tunnistamaton piikki (se saattoi olla esimerkiksi sukkapuikko, kuittiteline tai tiirikka).

Ohimossa kalloluu on n. neljän kirjoituspaperin paksuinen, joten eipä tarvitse kovin kummoista työkalua tai rajua voimankäyttöä että siihen reikä tulee. Suussa ollut veri sen sijaan ihmetyttää, mutta onhan tekijä voinut vatkata tikkua pääkopassa siihen malliin, että nenäontelokin on vaurioitunut.

Monet murhaharrastajat ovat päätyneet sivustolle etsiessään tietoa jostain tietystä tapauksesta, joka on jäänyt vaivaamaan heitä. Esimerkiksi nimimerkki Valdovas etsi alun perin netistä tietoa vuonna 1975 tapahtuneesta poikkeuksellisen raa’asta murhasta: 25-vuotias juhlimassa ollut helsinkiläisnainen pahoinpideltiin, raiskattiin ja kuristettiin aamuyöllä pyöräkellarissa. Murhan uutisointi vaikutti syvästi tuolloin 13-vuotiaaseen helsinkiläispoikaan, joka on nykyään 49-vuotias yliopistotutkija ja Murha.infon nimimerkki Valdovas.

”Uhri oli mielestäni poikkeuksellisen kaunis nainen, mikä varmasti vaikutti siihen, että murha jäi niin elävästi mieleeni. Olen muistellut tapausta usein rikospaikan lähellä liikkuessani ja lopulta päädyin keskustelemaan aiheesta foorumille”, hän kertoo.

Hän on kirjoittanut siitä Murha.infoon näin: Jos kyse ei ollut seksuaalisesta fetissistä vaan äärimmäisen voimakkaasta halusta nöyryyttää ja häpäistä uhria, niin silloin mieleen nousee lähinnä erittäin voimakas henkilökohtainen viha ja siten henkilö, joka tavalla tai toisella tunsi naisen.

Vähitellen mies alkoi seurailla muitakin keskusteluketjuja. Aktiivisen kommentoinnin kautta monet nimimerkit tulivat tutuiksi ja muutaman heistä hän on tavannut kasvokkainkin. Murha.infolaiset käyvät toisinaan yhdessä katsomassa murhapaikkoja. Valdovas on vieraillut sekä Bodominjärvellä sijainneen teltan ympäristössä että Kyllikki Saaren synkällä suohaudalla.

Myös Tampereen Tyttö on käynyt vierailuilla, vaikka ei olekaan itse paikoista erityisen kiinnostunut.

”Tärkeintä noissa retkissä on samanhenkinen seura ja ajatusten vaihto.”

Nimimerkki Nooruska, parikymppinen opiskelijanainen, kertoo, ettei koe murhajuttuja lukiessaan inhoa vaan hämmästystä ja mielenkiintoa ihmiskuntaa kohtaan. Hän kerää tietoa ymmärtääkseen murhaajien sielunelämää.

”Ihmisiä on kahdenlaisia: niitä, jotka kokevat tiedon lisäävän tuskaa ja niitä, jotka haluavat olla tietoisia myös elämän varjopuolista”, hän toteaa.

Mutta kuinka syvälle varjoihin täytyy katsoa?

Alibin päätoimittajan Mika Lahtosen mukaan heidän lukijansa toivovat silloin tällöin, että lehti julkaisisi rikospaikoilta kuvia verilammikoista ja ruumiista.

”Minun päätoimittajakauteni aikana emme kuitenkaan ole halunneet enää sellaista tehdä”, hän kertoo.

Alibi on kerran kuussa ilmestyvä rikoslehti, jolla on runsaat 140 000 lukijaa. Moni murhafoorumin käyttäjä on myös ahkera Alibin lukija.

Lehdellä on oma vihjepuhelin, jonne lukijat voivat soittaa omia vinkkejään. Joinain päivinä puhelin soi niin tiheästi, että kaikkiin puheluihin ei ehditä vastaamaan. Suuri osa puheluista koskee selvittämättömiä murhia. Yksityisten ihmisten salapoliisityö ei kuitenkaan tuota käytännössä juuri koskaan tulosta.

”Ei niissä teorioissa yleensä ole päätä eikä häntää”, toteaa Lahtonen. ”Monelle murhien pohtiminen tuntuu olevan kuin shakinpeluuta, jonkin sortin aivotreeniä.”

Keskusrikospoliisin murharyhmän päällikkö Tero Haapala kertoo, että poliisi ei käytä aikaansa tällaisten nettikeskustelujen lukemiseen eikä käytä niitä lähdetietoina.

”Keskustelu on spekuloinnin asteella ja monesti vedetään vääriä johtopäätöksiä. Silloin tällöin ihmiset ottavat meihin yhteyttä luettuaan väittämiä, joita me joudumme sitten oikomaan”, Haapala sanoo.

Muutaman kerran on kyllä käynyt niinkin, että ihmiset, jotka ovat jo alun perin tienneet jotain selvittämättömästä rikoksesta, ottavat poliisiin yhteyttä luettuaan spekulaatioita netistä.

”Tällainen tosin johtaa hyvin harvoin mihinkään”, Haapala toteaa. Mieleen muistuneet yksityiskohdat ovat monesti huhuja vuosikymmenten takaa, eikä niiden todenperäisyyttä ole helppo selvittää.

Murhaharrastajien kiinnostuksen kohteet voivat tuntua rajuilta, mutta verenvuodatus myy hyvin myös valtamediassa. Vaikka iltapäivälehtien rajuimpia otsikoita paheksutaan, ne houkuttelevat ihmiset lukemaan asiasta lisää. Väkivaltarikokset ovat vähentyneet viime vuosikymmenten aikana, mutta niistä kirjoittaminen on sen sijaan lisääntynyt.

Mediatutkija Sauli Ruuskanen uskoo, että syynä ovat lehtien taloudelliset paineet. Median tehtävä on toki tiedottaa ihmisille mahdollisista uhista, mutta monesti lehtien tavoitteena on lisätä myyntiä, ei turvallisuutta.

Ruuskasen mukaan tunteellinen tyyli ja yksityiskohtien kuvailu vetoavat lukijoihin, sillä se ohjaa heitä käsittelemään omaa kuolevaisuuttaan, joka yleensä suljetaan pois arkisesta tietoisuudesta.

”Psykoanalyyttisesta näkökulmasta katsoen me luemme itsestämme ja omasta kuolemastamme.”

Charles Manson oli ensin haaveillut rokkitähteydestä mutta ymmärsi sitten, että tie julkisuuteen voi kulkea muutakin kautta. Pikkurikollinen kokosi 1960-luvun lopussa ympärilleen hippikulttuurista ammentavan kultin, ”Perheen”, jonka jäsenet murhasivat Mansonin johdolla kuusi ihmistä. Yksi heistä oli viimeisillään raskaana oleva näyttelijä, Roman Polanskin vaimo Sharon Tate.

Manson julisti olevansa jumala, ja sellainen hän monelle onkin, edelleen. Yli neljäkymmentä vuotta murhien jälkeen seitsemänkymppinen Manson elelee kalifornialaisessa rangaistuslaitoksessa, johtaa omaa seurakuntaansa ja saa joka päivä sadoittain kirjeitä ihailijoiltaan. Hänestä tehdään jatkuvasti uusia dokumentteja ja kirjoja. Monet jonottavat vuosia saadakseen vierailuajan Mansonin luo.

Miksi ihmeessä he haluavat matkustaa pahuuden lähteelle? Tätä kysymystä pyöritteli mielessään myös ruotsalainen kauppatieteiden professori, sarjamurhaajista kirjan kirjoittanut Micael Dahlén. Hän on yksi niistä ihmisistä, jotka Charles Manson on suostunut tapaamaan.

Dahlén on tavannut myös kouluampujan, joka elää ylpeyden ja katumuksen ristiaallokossa, naisen, joka myrkytti täysihoitolansa asiakkaita ja hautasi heidän ruumiinsa takapihan puutarhaan, sekä japanilaisen miehen, johon Hannibal Lecterin hahmo perustuu. Tämä mies ampui Pariisissa naisen, joka piti hänelle yksityistunteja saksalaisesta runoudesta. Murhan jälkeen hän söi naisen ruumista kokeillen erilaisia valmistustapoja. Hän ehti herkutella ruumiilla kaksi vuorokautta ennen kiinnijäämistään. Nyt naiset lähettelevät hänelle itsestään alastonkuvia.

”Hän rauhoitteli minua kahden ollessamme, että hän himoitsee vain naisten lihaa”, Dahlén kertoo hörppiessään kahvia helsinkiläisen hotellin aulassa. 39-vuotiaalla miehellä on mustaa kynsilakkaa ja hänen kasvojaan kehystävät tumma parta ja silmille valahtelevat puolipitkät hiukset. Vaikka näyttääkin hevimuusikolta, Dahlén on kauppatieteilijä, jolla ei pitäisi olla mitään tekemistä sarjamurhaajien kanssa.

”Kaikki alkoi lehtijutusta, jossa kaksi poliisia tappanut ruotsalaismies pyysi vankilasta käsin, että hänelle ei enää lähetettäisi rakkauskirjeitä.”

Asia jäi vaivaamaan Dahlénia. Pian hän huomasi viettävänsä vapaa-aikaansa tutkien murhaajia ja heidän ihailijoitaan. Vuosien sukelluksen tuloksena on tänä vuonna suomeksi julkaistu kirja nimeltä Ihmispedot.

Jokainen ihminen, jonka kanssa Dahlén on keskustellut kirjasta sen julkaisun jälkeen, on halunnut tietää, millaista oli tavata Charles Manson. No, millaista?

”Pelottavaa.”

Manson oli säntäillyt ympäriinsä, käyttäytynyt hyökkäävästi ja äkkipikaisesti, haukkunut vieraansa tietämystä olemattomaksi ja tullut jatkuvasti epämiellyttävän lähelle.

”Hän yritti murtaa minut, mutta mukana oli myös outoa läheisyyttä. Hän olisi halunnut, että liittyisin hänen Perheeseensä.”

Hetken Dahlén tunsi olonsa imarrelluksi. Sitten hän havahtui, nolostui ja järkyttyi. Hän oli koko ajan ajatellut tarkastelevansa murhaajia ja heidän fanejaan ulkopuolisena tutkijana. Hän ei enää voinut väittää olevansa korkealla heidän yläpuolellaan.

Dahlén otti tietoisen askeleen kauemmas uusista tuttavistaan ja ryhtyi tutkimaan kollegansa Magnus Söderlundin avustuksella, kuinka tavallista oli olla kiinnostunut murhaajista. Tutkijat loivat kuvitteelliset mies- ja naishahmot, joiden kerrottiin pitävän urheilusta, musiikista ja matkailusta. Molemmista luotiin kaksi eri versioita, jotka eivät eronneet toisistaan kuin yhdellä lauseella, joka oli: Vähän aikaa sitten hän tappoi erään ihmisen. Hahmot esiteltiin 300 koehenkilölle. Yllättävää kyllä, koehenkilöt suhtautuivat murhan tehneisiin hahmoihin positiivisemmin kuin verrokkikaksosiin. Murhaajat arvioitiin kiinnostavammiksi, fiksummiksi, menestyneemmiksi ja viehättävämmiksi.

Toinen murhaharrastusta selittävä tutkimus löytyy Yhdysvalloista. Amerikkalaiset tutkijat kysyivät sekä 1990- että 2000-luvuilla useilta sadoilta yliopisto-opiskelijoilta, ovatko he koskaan ajatelleet murhaamista. Suurin osa vastaajista, lähes 80 prosenttia miehistä ja noin 60 prosenttia naisista, kertoi ajatelleensa vähintään kerran elämässään, että voisivat tappaa lähettyvillään olevan ihmisen. Tulos herättää sosiaali- ja evoluutiopsykologien päässä häiritsevän ajatuksen: voisiko murhaaminen kuulua perimmäiseen luontoomme?

”Esihistoriassa ne ihmisryhmän jäsenet, jotka olivat taidokkaimpia murhaajia, saivat hallitsevan aseman laumassa”, Dahlén muistuttaa. Kilpailijoiden tuhoaminen oli tapa saada enemmän ravintoa ja parittelukumppaneita. Meidän geenimme ovat peräisin niiltä yksilöiltä, jotka olivat evoluution näkökulmasta voittajia.

Ei ole siis kaukaa haettua väittää, että esi-isämme ovat murhaajia.

Myöhemmin eloonjäämistaistelu kävi tarpeettomaksi ja tuomittavaksi.

”Sivilisaatiossa kehittyneet normit voivat tuntua niin itsestäänselviltä, että niitä pidetään luonnollisina”, Dahlén toteaa. Murhaaminen on niin suuri normirikkomus, että murhan tehneitä ihmisiä ei pidetä inhimillisinä. He ovat astuneet rajan taakse jonnekin, josta me tavalliset ihmiset voimme saada tietoa vain heidän kauttaan.

Dahlén uskoo, että tämän takia murhaajilla uskotaan alitajuisesti olevan yliluonnollisia kykyjä. He voivat ilmestyä pimeässä vaikka sängyn alle. Jos he kerran voivat tappaa toisen ihmisen, ei voida olla varmoja, mihin kaikkeen muuhun he kykenevät.

Yksi ongelma nettisalapoliisityössä on.

”Paikkaansa pitämättömien huhupuheiden levittäminen voi olla uhrien omaisille hyvin raskasta”, rikosylikomisario Tero Haapala toteaa.

Kun tämä unohtuu, uhrit ja heidän omaisensa jäävät tiedonjanoisten massojen jalkoihin. Tämän tietää erityisen hyvin 29-vuotias nainen, joka on selvinnyt hengissä perhesurmasta. Kutsutaan häntä Leenaksi.

Leena ei muista koskaan lukeneensa uhrien ajatuksia siitä, miltä asioiden julkinen käsittely heistä tuntuu. Siksi hän haluaa kertoa oman näkökulmansa. Melkein kymmenen vuotta sitten Leenan lähisukulainen tappoi psykoottisena kaksi muuta perheenjäsentä kirveellä. Leena näki tapahtumat ja oli itsekin lähellä kuolemaa. Tapahtuneesta uutisoitiin tietenkin paljon. Leena näki sairaalassa maatessaan jopa, kuinka hänen ulkona harhailevaa kissaansa kuvattiin televisiossa.

”Eipä tainnut häneltäkään herua kommentteja”, Leena naurahtaa.

Keskustelupalstoja hän uskaltautui selailemaan vasta vuosien kuluttua. Ne saivat hänet raivostumaan. Ihmiset halusivat löytää murhille selityksen, joten perhe yritettiin marginalisoida epätavalliseksi. Joku väitti perheen olleen erityisen rikas ja oletti, että näin ollen vanhemmat olivat olleet kiireisiä ja välinpitämättömiä. Leena ymmärtää, että ihmisillä on tarve saada vastauksia, mutta hän ihmettelee, mikä voisi olla riittävä selitys murhalle.

”Murhat ovat aina järjettömiä. On aivan se ja sama, mitä aiemmin on tapahtunut, ei toista ihmistä saa silti tappaa. Ihmiset haluavat luoda illuusion, että kaikella olisi jokin merkitys ja että heille itselleen ei voi tapahtua mitään yhtä kamalaa, jos elävät oikein.”

Leena luki muun muassa Suomi24-keskustelupalstalta ja Murha.infosta kommentteja, joiden kirjoittajat sanoivat tuntevansa perheen. Se suututti erityisen paljon. Missä oli ihmisten empatia?

”Monesti on tehnyt mieli osallistua keskusteluun, sanoa että ’Leena tässä, kirves päässä, morjensta pöytään’ ja pyytää heitä lopettamaan.”

Image 10/2012

Julkaistu: 21.12.2012