Murhaluoto osa 3 – Avun kesädekkari 2022

60°23'07.0"N 21°39'40.0"E

Harri laskeutui Caramian laakealle uimatasolle ja varjosti silmiään. Kumivene ilmaantui parinkymmenen metrin päässä näköpiiriin.

– Soudelkaapa tänne! Käydään syömässä ennen lähtöä!

Airojen liike pysähtyi. Julia ja Roosa katsoivat Harriin ilmeettöminä.

– Tulkaa vaan, ollaan kohta lähdössä! Harri kiirehti.

– Lähdössä minne? Julia kysyi ja näytti niin happamalta kuin teini-iän hiljattain saavuttanut tyttölapsi vain osasi.

– Jatketaan seuraavaan paikkaan, Harri sanoi ja näki Sofian pitelemien airojen laskeutuvan veteen.

– Miksi? Julia kysyi kärttyisästi.

– Koska kippari käskee ja kaikki muutkin haluavat merelle, Harri vastasi yrittäen viritellä hymyä kasvoilleen.

– Ihan tylsää, Julia kuului mutisevan.

– Minkäs teet, Harri sanoi vaisusti ja kuin itsekseen. Hän laski kämmenet lanteilleen. – Ehditte soudella taas seuraavassa paikassa. Kauhokaa vaan tänne, niin poiketaan rannassa.

– Ei ole nälkä, Julia vastusteli kulmat kurtussa.

– Seuraavaksi syödään vasta myöhään iltapäivällä, Harri ilmoitti. – Siihen on monta tuntia.

– Tulkaapa nyt! Caramian sisältä kannelle ilmestynyt Noora huudahti.

– Me soudetaan rantaan, Julian vaisu ääni kuului vastaavan.

Harri pudisti päätään.

– Tänne nyt ja heti paikalla. Ei temppuilla yhtään, Julia.

– Harri, lähemmäs ehtinyt Noora toppuutteli.

– Soutakoot rantaan, jos haluavat. Ei kiristetä tunnelmaa turhan takia, kun kaikki on muuten niin hyvin.

Auringon häikäisemä Harri katsoi Nooraan silmät sirrillään. Hän pudotti otsalla keikkuneet tummat lasit nenälleen ja kipusi uimatasolta istumalaatikkoon.

– Eipä näissä vaaleissa taida olla meikäläisellä muutenkaan äänioikeutta, hän mutisi.

– Mitä sanoit? Noora tivasi Harrin perään kääntyessään.

– En mitään, ohi kävellyt Harri vastasi tuskin kuultavasti. – Unohda koko juttu, hän jatkoi, hypähti veneen laidalta laiturille ja katsahti taakseen.

Tyttöjen soutama kumivene suuntasi laitureiden lomassa rantaa kohti. Julian uppiniskaisuus ärsytti. Tätä herkkua taisi olla luvassa vielä useamman vuoden, Harri epäili.

– Jahas, veneen sisuksista kivunnut Aija tokaisi, – seuraavaksi sitten lounasta, Tim ja Sofia ennättivätkin jo mennä edeltä. Toivottavasti he löysivät meille hyvän pöydän.

Tim ja Sofia, Harri ajatteli. Eikä saanut yöllistä näkyä silmistään.

Perässä kävellyt Noora kiirehti Harrin rinnalle ja tarttui tätä käsivarresta.

– Rentoutuisit jo pikkuhiljaa, tämä kuiskasi.

Kolmikko yhytti Timin ja Sofian rantaravintolan terassilta. Kun Noora ja Aija istuivat pöytään, Harri seurasi katseella, kuinka Julia ja Roosa karauttivat kumiveneen rantaan ja vetivät sen yksissä tuumin hiekalle.

– Arvasin oikein. Tytöt silminnähden nauttivat soutelusta, Tim myhäili, kun vieressä istuva Sofia ojensi ruokalistat jokaisen eteen. Aivan kuin mitään mainittavampaa ei olisi koskaan tapahtunut, tuolin alleen siirtänyt Harri ajatteli.

Noora ja Aija keskittyivät ruokalistaan. Harrin huomio säilyi rantaviivassa.

– Taidan valita pitsaa, hän kuuli Aijan sanovan.

– Samoin, Noora komppasi. – Pitsa kelpaa minullekin mainiosti.

– Ehdin jo valita omani. Otan salamipitsan, Sofia ilmoitti ja katsahti vieressä istuvaan Timiin.

Harri näki miehen nyökkäävän.

Rantaviivasta tallustellut Julia oli selvästi allapäin.

– Ei ole nälkä, tämä kitisi.

– Aamupalasta on jo useampi tunti, Harri totesi ja ohjasi tytön istumaan. – Miltä havaiji-pitsa kuulostaisi?

– Yök. Ananas ei sovi pitsaan.

– Havaijista tulikin mieleen, katseensa nostanut Noora sanoi, – minne suunnataan seuraavaksi?

– Hyvä kysymys, Tim kiitteli. – Vaihtoehtojahan riittää. Oliko niin, että teidän piti päästä huomenissa takaisin Ruissaloon?

Harri halusi puuttua puheisiin. Turkuun paluu oli jotain, josta hän oli erityisen kiinnostunut.

– Viimeistään illansuussa. Maanantaina pitää olla mökillä ottamassa rautakauppakuormaa vastaan.

Tim rypisti kulmiaan.

– Tosiaan, se puheena ollut laituriprojektisi. Mietitäänpä siis tovi, hän tuumasi, ja Harri kiinnitti huomionsa terassille saapuneeseen miesasiakkaaseen. – Jos joudumme tähtäämään paluun huomiselle, turha lähteä merta edemmäs kalaan. Mielessä pyörii useampikin kohde, jonne…

– Vegetariana ja lasi valkoviiniä, Aija sanoi seurueen luo saapuneelle tarjoilijalle.

Muutkin tekivät tilauksensa. Julia sai tyytyä Harrin tilaamaan kolaan ja ranskalaisiin perunoihin.

– Korppoo, Houtskari tai Iniö, kaikki sijaitsevat lyhyehkön päiväpurjehduksen päässä. Harmi, ettei reissulle siunaantunut enemmän aikaa, Aija sanoi ja katsahti Nooraan. – Onko teidän tosiaan palattava jo huomenna?

Noora halusi siirtää vastausvuoron Harrille, kiirehän johtui tästä ja tämän suunnitelmista.

Harri ei ollut ottaa kysymystä kuuleviin korviinsa.

– Herätys, Noora sanoi ja tyrkkäsi tätä kyynärpäällä.

– Noh? ajatuksiinsa vaipunut Harri havahtui kysymään.

– Vastaisitko Aijan kysymykseen?

Harri räpytteli silmiään. – Totta kai. Mikä se taas olikaan?

Aija hymähti.

– Korppoo, Houtskari vai Iniö, minne seuraavaksi?

Harri kohotti kulmiaan.

– Eipä sillä suurta väliä, kunhan ehdimme huomenna Turkuun, Harri sanoi ja antoi tarjoilijalle tilauksensa.

– Olisiko Iniö sopiva kohde, siellä ei ollakaan käyty vuosiin? Tim kysyi ja antoi katseensa kiertää. Hän sai vastaukseksi pelkkää hymisevää nyökyttelyä. – Siispä Iniöön ja huomenna takaisin Turkuun, pidetäänkö sovittuna?

Nooran ilme oli haikea. – Pidetään. Mitä, jos vaan nautittaisiin tästä hetkestä, eikä puhuta vielä huomisesta?

– Kannatetaan, Aija totesi ja kippisti vesilasilla. – Otetaan näistä hetkistä kaikki mahdollinen irti.

Tosiaan, Timin suuntaan katseleva Harri ajatteli. Kaikki irti ja vähän enemmänkin.

– Pitää poiketa pikkulassa, hän ilmoitti ja nousi pöydästä.

Pikaiselle käymälässä vierailulle oli kaksikin syytä, eikä Harri osannut tehdä heti eroa niiden kiireellisyyden suhteen. Kun fyysinen tarve tuli täytetyksi, oli aika siirtyä muihin aiheisiin. Harri varmisti, ettei tilassa ollut muita. Kaivoi sitten sortsien reisitaskussa kulkeutuneen puhelimen hyppysiinsä ja valitsi ensimmäisenä mieleen juolahtaneen numeron. Puhelu hälytti aikansa, kunnes siihen vastattiin.

– Sattuu olemaan lauantai, Tapio Hurme vastasi. – Sattuu myös olemaan hyvin ansaittu rikoskonstaapelin vapaapäivä, jos saan muistuttaa.

– Tiedetään, Harri vastasi. – Toiset taas sattuvat olemaan vieläkin pidemmällä vapaa, ellei peräti kesälomalla, Välkky.

– Siitä suuremmalla syyllä, pomo. Toivottavasti asiasi on soittamisen väärti.

– Et siis satu päivystämään, ymmärsinkö oikein? Harri halusi varmistua.

– Et voisi ymmärtää tuota paljoa paremmin, Välkky vastasi.

– Kenen kohdalle väijy napsahti, ehditkö panna viikonlopun päivystysvuorot merkille?

– Pantiin keltanokka asialle, Välkky ilmoitti.

– Kuka niistä? Harri halusi kuulla.

– Tuisku.

– Kiitos tiedosta, Harri sanoi ja lopetti puhelun sen suuremmin hyvästelemättä.

Puhelimen näytölle valikoitui uusi nimi ja numero. Harri käväisi ovella ja totesi kaipaamansa yksityisyyden jatkuvan. Asiakkaiden jaloissa käymälään kulkeutunut santa kahahteli, kun hän palasi loosien viereen ja nojasi takamuksensa pesualtaan reunaan.

– Tuisku, sävytön naisääni vastasi.

– Harri tässä, Harri sanoi.

– Huomasin. Vaikka olen ehtinyt olla duunissa vasta kuukauden päivät, nimesi ja numerosi ovat ilmestyneet puhelimeni muistiin kuin ihmeen kaupalla.

Vitsiniekka, Harri ajatteli.

– Niitä ei kannata jatkossakaan kadottaa, Heli. Kuulin Välkyltä, että olet päivystysvuorossa.

– Täällä ollaan kuin sanonko mikä Junttilan tuvan seinässä.

– Jonkun pitää tuokin velvollisuus hoitaa, Harri muistutti. – Onko Turussa rauhallista?

– Pari keskivertoa suurempaa baaritappelua eilisillalta, jotka järjestyspuoli on käsittääkseni hoitanut. Harmittelin juuri, ettei ketään ole tietääkseni tapettu, siinä mielessä toiminta tulisi tarpeeseen. Tetriksen peluu alkaa käydä työstä.

Sepustus, johon Tuisku tuskin uskoi itsekään. Harrin ymmärryksen mukaan nuoresta konstaapelista oli kuoriutumassa täysin kelvollinen rikostutkija, kunhan kokemusta vain karttuisi.

– Toivottavasti en häiritse pelaamista liikoja, jos esitän yhden kysymyksen.

– Anna tulla, Tuisku pyysi.

– Tuure Nikander. Kirjoita nimi ylös, ellet muista sitä ulkoa.

– Muistan herran ilman muistiinpanojakin, Tuisku ilmoitti. – Saatan unohtaa moniakin juttuja, mutta Nikanderin nimeä tuskin koskaan, teot olivat sen verran törkeitä.

Häikäilemättömän pahamainen pedofiili, Harri ajatteli. Nikander oli tuomittu neljästä lapseen kohdistuneesta seksuaalisesta hyväksikäyttötapauksesta linnaan. Rikosten uhrit olivat olleet yhdeksästä kolmeentoistavuotiaita. Jos Harri muisti oikein, tuomion pituus oli vaivaiset kolme vuotta, se oli saanut useimmat kollegoista kihisemään kiukusta. Milloin tuomio oli saanut lainvoiman, siitä Harrilla ei ollut eksaktia muistikuvaa.

– Jos luppoaikaa kerran piisaa, etsi tuorein Nikanderista saatavilla oleva kuva ja lähetä se minulle.

– Milloin? Tuisku halusi kuulla.

– Mieluiten heti, jos mahdollista, Harri pyysi. – Selvitä samalla päivämäärä, jolloin hänen on määrä päästä vapaaksi.

– Odota, Tuisku pyysi, ja Harri oli kuulevinaan tietokoneen näppäimistön rapisevan. Hän piipahti ovenraossa toistamiseen ja totesi, ettei kukaan ollut suuntaamassa vessoille.

– Jos ehdit tehdä pyytämäni seuraavan tunnin sisällä, se riittää mainiosti.

– Pyysin odottamaan, Tuisku vastasi. – Tähän ei tuhraudu paljonkaan aikaa. Nikanderin valokuva ilmestyy kohta puhelimeesi, vapautumisajankohtakin on jo selvillä.

Harri tunsi kännykän värähtelevän, se kai kertoi saapuneesta viestistä.

– Tuure Ilmari Nikander, syntynyt 3. maaliskuuta 1959. Kotipaikka Nauvo, kuntaliitosten jälkeen Parainen. Tyyppi vapautui vankilasta viime viikon keskiviikkona.

Harri nielaisi. Puhelimeen saapunut kuvaviesti sinetöisi lopullisen varmuuden, hän oletti.

– Kiitos, Heli, tämä riitti tähän hätään.

– Eipä kestä, Mr. Marlowe, toivottavasti tiedot tulivat tarpeeseen. Saanko tiedustella, missä lomalainen luuraa?

Harri ajatteli seuruetta ja sitä, että hänen olisi palattava pöytään ennen Nooran pillastumista. Hänen olisi myös verrattava puhelimeen saapunutta kuvaa terassille ilmestyneeseen henkilöön, toivottavasti tämä oli edelleen paikalla. – Tunnelmat ovat merelliset, hän päätyi vastaamaan.

Pöytään palannut Harri huomasi Nikanderiksi epäillyn poistuneen paikalta. Tunnistus jäi tekemättä. Julia ja Roosakin olivat poissa. – Minne tytöt katosivat? hän kysyi ympärilleen vilkuillen.

– Hotkivat ranskalaisensa ja lähtivät soutelemaan, Noora vastasi. – Missäs sinä viivyttelit?

– Kävin puuteroimassa nenän, Harri sanoi vain jotain vastatakseen. Huomio heilahti rantaan. Kumivene oli poissa.

– Harvinaisen pitkä puuterointisessio, Noora hymähti ja leikkasi pitsastaan palasen.

Harri vilkaisi Nooraan. – Katsoitko niiden perään? Mihin suuntaan he lähtivät?

– Julia ja Roosako? Jonnekin laitureiden lomaan kai. Syödään nyt, että päästään lähtemään.

– Sovittiin varttitunnista ja siitä, että nähdään kohta veneellä, Tim selvensi.

Veitseen ja haarukkaan tarttunut Harri laski aterimet pöydälle ja nousi tähystämään.

Kumiveneen paikallistaminen ei tahtonut onnistua. Harri nousi pöydästä, kiirehti rantaan eikä nähnyt tyttöjä vieläkään. Hän ehti ottaa pari kipakkaa juoksuaskelta kohti yhteisaluslaituria.

– Mitä ihmettä sinä hermoilet, Hirvikallio? Nooran närkästynyt ääni kuului kysyvän. – Tulisit syömään, eivät he minnekään katoa.

Harrin liike seisahtui. Hän näki tyhjän kumiveneen kelluvan L’Escale-ravintolan edessä.