Apu

Murhaaja etsii rakkaintaan – Äiti on kasa loistavia palasia, joita pitäisi vain sovitella hieman uudelleen

Arvostelu: Suomalainen indie-tuotanto Äiti on lupaava teos, joka kaipaisi hienosäätöä. Elokuvan ensi-ilta on perjantaina 10. toukokuuta.

Miehensä murhasta tuomittu äiti vapautuu vankilasta pitkän tuomion jälkeen ja lähtee etsimään aikuiseksi kasvanutta tytärtään. Tästä lähtöruudusta alkaa käsikirjoittaja-ohjaaja Samppa Batalin toinen koko illan elokuva Äiti. Tuloksena on kasa loistavia pieniä palasia, joita pitäisi vain sovitella hieman uudelleen, jotta niistä muodostuisi loistava elokuva.

Päähenkilö Eeva on hyvin rakennettu hahmo. Sen lisäksi, että hän kantaa rikoksensa ristiä, hän joutuu seikkailemaan arjen pienempien epäkohtien seassa, mikä tuo tarinaan kokonaisuutta tehostavia satiirin elementtejä. Elokuvan näkökulman soisi pysyvän loppuun saakka Eevan hallinnassa, sillä teos on parhaimmillaan niin kauan, kun näin toimitaan, mutta Batal ja toinen käsikirjoittaja Krista Hannula päättävät kuitenkin rikkoa rakennetta loppua kohden.

Äiti on tarinana pieni ja tiivis, mutta kuitenkin väkevä. Se on ehdottomasti piristävämpää katsottavaa kuin liukuhihnaa pitkin elokuvatehtaista tulevat julkkiselämäkerrat ja täynnä toimivia yksittäisiä hahmoja, ajatuksia ja kohtauksia. On suorastaan harmi, että lopputulos jää vain hyväksi, sillä siinä olisi aineksia olla enemmänkin.

Eeva (Jaana Saarinen) saa osakseen nuivan vastaanoton palatessaan vanhoille kotikonnuilleen.

Näyttelijä Jaana Saarinen pääsee tekemään Äidissä samanlaisen taikatempun julkisuuskuvalleen kuin Henry Fonda teki Huuliharppukostajassa tai Robin Williams One Hour Photossa – antamalla itsestään jotain aivan muuta kuin mihin katsojat ovat tottuneet. Saarinen on suurelle osalle yleisöstä luultavasti tuttu ennestään vain kevyesti pöhkön Salatut elämät -sarjan roolistaan. Äidissä hän pääsee lyömään tiskiin luomansa erinomaisen hahmon, joka häivyttää salkkaritunnelmat kauas.

Toinen valkokankaalta tilaa ottava ilmestys on Matti Onnismaa. Jo kymmenittäin ikimuistoisia rooleja niin elokuvassa kuin teattereissakin tehnyt näyttelijä hoitaa työnsä kunnialla jälleen kerran, ja vuorovaikutusta yhdessä Saarisen kanssa on ilo seurata.

Elokuvan toinen voimakas roolisuoritus Saarisen ohella nähdään Matti Onnismaalta.

Äidissä on kaikki ainekset erinomaiseksi elokuvaksi, mutta monta lupaavaa tilaisuutta on menty hukkaamaan leikkauspöydän ääressä. Pahin virhe on nykyaikaisen elokuvan helmasynteihin kuuluva yletön musiikin käyttö. Suurimman osa elokuvan kestosta tätä virhettä vältetään, mutta mopo karkaakin käsistä nimenomaan sillä tärkeimmällä hetkellä eli elokuvan loppusuoralla.

Draaman lopettaminen on ylipäätään vaikeaa. Tarinoiden päättymisestä on aina todella hankalaa saada aidon ja uskottavan tuntuista, koska eiväthän asiat elämässäkään niin vain pääty. Ei ole ihme, että moni taiteilija seuraa nykyään Sam Shepardin viitoittamaa tietä ja jättää tarinoista loput kokonaan pois. Äidistäkin nousee hentoinen ylimääräisten kohtausten katku, ja finaali jättää ikävän tunteen, että Batal ei ymmärrä lopettaa ajoissa. Onko viimeinen kohtaus tai sitä edeltäväkään oikeastaan tarpeellinen?

Onko lopetus tarpeellinen vai ei, sitä voi pohtia loputtomiin. Yksi asia tuntuu kuitenkin varmalta. Jos Batal leikkaisi elokuvastaan version, jossa loppuhuipennuksesta on edes poistettu kaikki se tarpeeton ja alleviivaava musiikki, elokuva olisi heti huomattavasti parempi. Musiikki elokuvan tehokeinona ei missään nimessä ole poikkeuksetta rikos, mutta Äidin kaltaisessa diegeettisiin elementteihin luottavassa realistisessa draamassa se ei tuo tehoa vaan päinvastoin vuotaa sitä pois. Liian harva elokuvantekijä suostuu uskomaan, että katsoja ymmärtää kyllä tunteellisten kohtausten olevan tunteellisia ilman kliseeviulujakin.

★★★

Julkaistu: 9.5.2019
Kommentoi »