Apu

Mummo hyppäsi papan selkään - katso video!



Mummo hyppäsi papan selkään - katso video!

Pappa-Tunturi vikuroi.– Se ei tahdo ottaa kipinää, Seija Sivula, 77, pähkäilee kotipihassaan Perhossa
Teksti Hannu Koskela
Kuvat Aki Paavola

Pappa-Tunturi vikuroi.

– Se ei tahdo ottaa kipinää, Seija Sivula, 77, pähkäilee kotipihassaan Perhossa.

Mutta ei hätä ole tämän näköinen. Sivula on niin kouliintunut menopelien laittaja, ettei vuosimallin 1962 suomalainen mopedikaan kauaa pysy äänettä hänen käsittelyssään.

Kaksipyöräinen pärähtää kolmannella polkemalla käymään.

– Sytytys ei aina ole kohdallaan, mutta siihen on lääkkeet. Otan vain tulpan pois, jotta ratas pääsisi paremmin pyörimään.

– Joskus se tosin iskee sormille, mutta mistään Essolta ei minun mopoihini tarvitse lähteä etsimään kipinää.

Seija Sivula on lähilakeuksilla tuttu, tienoon kätevin emäntä.

– Tuon vihreän Tunturin tein yksivuotislahjaksi nyt kaksivuotiaalle pojantyttärelleni. Hän pääsee sillä vajaan 13 vuoden päästä ajelemaan, Sivula juttelee taputellessaan varikollaan yhden aikaansaannoksensa satulaa.

Jokunen aika sitten Sivula sai luottotehtävän, kun hänelle tuotiin vuoden 1978 Tunturi Supersport.

– Muuan poika toi huonoon kuntoon päässeen mopon isältään salaa minulle. Isä oli 1970-luvun lopulla saanut mopon rippilahjaksi, ja poika halusi antaa sen entisöitynä isälleen lahjaksi tämän täyttäessä 50 vuotta.

– Hieno idea, ja hienon minä siitä värkkäsin. Tyytyväinen oli poika ja uskon, että myös isä.

Useimmat mopedit syntyvät Sivulan aloittaessa pelkistä metallisista aihioista.

Sivulan verstas pursuaa työkalua, varaosaa ja vehjettä, jos jonkinlaista.

– Keräilen osia kyliltä ja joskus rompetoreilta. Muutama tuttu käy niitä myös tuomassa minulle.

Sivula sanoo pitävänsä varastossaan monia lopulta tarpeellisiksi osoittautuvia osia.

– Jos tarvitsemaani ei satu löytymään, teen sen itse.     

Valmiina on parhaillaankin aika liuta mopoja. Esimerkiksi vuosimallin 1958 Jupiter on museorekisterissä, vuoden 1975 Pappa-Tunturi puolestaan automaatti.

– Nyt on aihiosta tulossa alun perin vuonna 1959 Saksassa tehty Zündapp.

– Se oli aikansa kestävin mopo. Sata kiloa painavalla miehellä saattoi olla kyydissään sadan kilon säkki, mutta Syntappi kulki silti maantiellä kuin juna.

Sivula kertoo, että kahden sadan kaksikoita pärisi heidänkin talonsa ohi vielä 1970-luvulla.

– En suostu virittämään hammasrattaita, jotta huippunopeus nousisi. Kaiken tekemäni pitää kelvata sekä minulle että herroille.

Sivulan tieto- ja muistimäärä tuntuu uskomattomalta. Vaikkapa se, että Jupitereissa oli lyhyt sytytys, ja siitä johtui sen pätkivä ääni prun, prun, prun, prun...

– Sinunkaupat on tullut tehdyksi useimpien 1950- ja 60-luvuilla maaseudulla palvelleiden  merkkipyörien kanssa. Tunturi, Solifer, Helkama, Monarch, Sivula luettelee.

Useat jo hävinneet mopomerkit herättävät eloon vuosikymmenten takaiset muistot ajalta, jolloin pätevät ajopelit valmistettiin maamme olot ja tarpeet tunteneissa suomalaisyrityksissä Suomessa.

Nelipyöräisetkään eivät ole Seija Sivulalle tuntemattomia.

– Jonkin aikaa sitten tein vuosimallin 1960 Valmet 359-traktoriini uuden vaihdelaatikon, eikä se sen jälkeen ole vuotanut tippaakaan polttoainetta.

Modernein tekniikka toki on hieman hankaloittanut Sivulan askareita.

– Kun pihaan ennen vanhaan tuotiin auto kuin auto, minä sen monasti saman tien remontoin. Vaihdoin männät ynnä muut. Mutta nyt kun satuin avaamaan uuden auton konepellin, en tahtonut sen alta löytää edes akkua.

Paikalleen jämähtäminen on mahdoton ajatus. Seija Sivula ei suostu sijoilleen. Onpa hänelle tehty jopa uudet polvet, kun jalan kulkeminen yhdessä vaiheessa äityi viheliäiseksi.

– Kolmasti olen halvaantunut, mutta joka kerta noussut takaisin elämään. Ensimmäisellä kerralla jo sanoin sairaalassa, että minä en tänne aio jäädä makaamaan, hän kertoo.

– Luojan kiitos, että olen palannut näin hyvään kuntoon. Ikä ei minua paina, sillä en ole vielä edes kahdeksaakymmentä täyttänyt.

Elämänilon ja pärjäämisen halun Sivula arvelee periytyneen lapsuudenkodistaan Kyyjärveltä.

Sota-aikana miesten taistellessa rintamalla, kotitiluksilla moni tarpeellinen olisi jäänyt tekemättä ilman vanhuksia, naisia ja lapsia.

– Kun meillä kotimiehenä ollut pappa sairasteli, pienellä kädelläni nirhesin pajua peltojen pientareilta, etteivät pensaikot pääsisi tukkimaan ojia.

Hentoiselle tytölle urakka oli raskas, mutta hän suoriutui siitä sisulla.

– Edelleen muistan, kuinka opin vihaamaan vesuria, tuota pientä työkalua.

Seija Sivulan isän kolme veljeä kaatuivat sodassa.Isä oli ainoa henkiin jäänyt.

– Kotiin palattuaan hän nosti minut kärryille ja antoi suitset sekä käski ajamaan 12 kilometrin päähän Juoksuahoon asioille. Se oli ensimmäinen kerta, kun ajoin hevosta. Olin tuolloin kuusivuotias.

Myöhemmin isän sairastellessa tytär ajoi hevosella metsästä tukkeja. 

– Yhteen reelliseen niitä tuli kymmenkunta, eikä runko itse kyytiin nouse, vaan se on saksien avulla nostettava.

Lapsuudessaan hevosen perässä peltoja kyntänyt Sivula raivasi vielä vuonna 2014 raivaussahalla peltoa vajaat kolme hehtaaria. Sen jälkeen lapset ovat kieltäneet äidiltään raskaimmat maatyöt. 

Seija Sivula taitaa moottorit. – Usein kädet ovat remontin jälkeen niin rasvassa, että ne on pakko 

pestä naftalla.

Vuonna 1961 Seija Sivula tuli Perhoon, jossa hän meni naimisiin Lauri Sivulan kanssa vuonna 1962.

– Myötäjäisinä toin yhden lehmän ja sata hehtaaria perintömaata.

Tilan karja kasvoi 16 lypsävään. Se oli 1960-luvulla suuri karja.

Seija Sivula ei jäänyt navetan töissäkään kädettömäksi.

– Olen päästänyt vaikeissa poikimistapauksissa vasikat pois lehmistä, kun kukaan muu ei enää uskonut olevan mahdollista saada tulokas elävänä maailmaan.

Sivuloiden tilalla ehti olla eri eläimiä, lopulta pelkkiä lypsylehmiä. Niistä Sivulat luopuivat viimeisinä, vuonna 1992.

– Omat voimat eivät riittäneet enää. Mutta kun lääkäri ehdotti eläkkeelle siirtymistä ja täysin jouten oloa, sanoin, että minä en koskaan tule jäämään kiikkustuoliin keinuttelemaan.

Sana on pitänyt. Kun naapurin eläköitynyt emäntä kiikutti tyhjenneeseen navettaansa kangaspuut, Sivula varusti omaansa mopoverstaan.

– Itsetunto minulla on kohdallaan. Hyvällä omallatunnolla saan ruveta iltaisin nukkumaan, hän sanoo.

Surullisimmillaan Sivula on joutunut kestämään nuorimmaisen lapsensa kuoleman.

– Poika hukkui 11-vuotiaana 27.8.1990 kotijärveemme. Se oli niin kauheaa, että näen yhä edelleen unta, jossa hänet nopeasti löydetään vedestä, mutta hän ei enää tule eloon, vaikka kuinka sitä paikan päällä koetettiin.

Sivuloiden kolme muuta lasta ovat maailmalla, kukin omassa elämässään ja äidin iloksi myös töissä kiinni.

– Toisella pojalla ovat jopa hurjat harrastukset, kun hän lentää ja sukeltaa. 

Sivulan turvana on usko. Lestadiolaisena hän sanoo varmasti tietävänsä, että jokaisella ihmisellä on aikansa.

– Kukaan ei täältä lähde aikaisemmin, ei myöhemmin. Mikään ei lähtöjärjestyksessä ole korkeammalle yllätys.

– Poikakin kotona vielä hääräili levollisena ja sanoi sitten käyvänsä kalalla.

Seija Sivulan aviomies Lauri Sivula kuoli vajaat seitsemän vuotta sitten.

– Hän oli 82-vuotias, ja oli jo hänen aikansa. Hän sai kotona sängyllä sairauskohtauksen ja kolmannella yrityksellä hänet saatiin henkiin. Elonpäiviä oli jäljellä vielä kaksi viikkoa sairaalassa.

– Lauri kyllä tiesi, mihin oli lähdössä. Meidän välillämme kaikki oli kunnossa.

Seija kehuu miestään kaikella tapaa hyväksi.

– Hän myös ymmärsi harrastukseni. Kerrankin hänen mennessään puimaan minä pistin kiväärin selkääni ja lähdin metsälle. Palattuaan pellolta Lauri oli pojallemme sanonut, että katsos tuota, kun karjakeittiön katossa kiikkuu teeri.

– Nyt menossa on saksalaisen vuoden 1959 Zündappin rakentaminen pelkästä metalliaihiosta mopoksi.

Seija Sivula arvioi Suomen nykytilaa hieman kummastellen.

– Elintaso on nyt noussut kyllä yllättävän hitaasti. Tuntuu vähän siltä, että tällä haavaa ollaan valmiit vain ottamaan valmis kakku eteen lautaselle.

– Olen aikanani tehnyt kaikkea mahdollista ja teen vieläkin. Minulla luonne on sellainen, että pystyn joka paikkaan.

Nuorena Seija pärjäsi urheilussakin.

– Voitin vuonna 1954 junioreiden Suomen mestaruuden keihäänheitossa. Tulos 39,95 metriä merkitsi kultamitalia, joka minulla on edelleen tallessa monien muiden prenikoiden joukossa. Pesäpalloakin heitin Perhossa 69,99 metriä, kun toiseksi paras jäi alle 40 metrin.

Seija Sivula sanoo keittiössään iltapäiväkahvien keittoa aloitellen, että työnaisen on pestävä kätensä joskus naftallakin.

– Mustaa on sen verran kertynyt, etteivät ne kokonaan koskaan valkene.

Kun Sivula munkkipossusumppien jälkeen kävelee pihan poikki kohti navettaverstastaan, hän ohittaa latokatoksen. Siellä vartoo oma tuttu traktori, Valmet 359.

– Viimeksi maalasin sitä ja tein täydellisen vaihdelaatikkoremontin, Sivula selvittää.

– Sen jälkeen kone ei ole vuotanut tippaakaan bensiiniä.

Piharakennuksen nurkalla karsinassaan emäntäänsä seuraa tyynenä, mutta tarkkana kahdeksanvuotias pystykorva Nätti.

– Nätti on opetettu, että räkyttää ei saa. Mutta kyllä häntä liuhuttaa, kun käynnistän mopon tai mönkijän ja suuntaan yksin naapuriin kyläilemään. Talossa tarvitaan vahti, ja onhan minulla Nätille aina tuliaisia, kun reissuiltani kotiin palaan.

Julkaistu: 26.5.2016