Muistisairasta ei pidä passata – Nämä arjen keinot auttavat häntä, sanoo geronomi Camilla Sjöblom

Kun ihminen murtaa jalkansa, joutuu onnettomuuteen tai saa aivovamman, hänelle tehdään kuntoutussuunnitelma. Kun ihminen saa diagnoosin muistisairaudesta, hän jää kuntoutuksen osalta usein oman onnensa nojaan.

– Jokainen muistisairas hyötyisi kuntouttavasta kognitiivisesta terapiasta, mutta liian harva osaa hakeutua sen äärelle. Meiltä puuttuu selkeä kuntoutuspolku, jonka tavoitteena olisi muistisairaan toimintakyvyn ylläpitäminen mahdollisimman pitkään, sanoo gerologi Camilla Sjöblom.

Kognitiivinen kuntoutus ei hänen mukaansa ole rantautunut Suomeen siten, että ammattilaisten osaaminen olisi siihen riittävällä tasolla.

Kuntouttavan kognitiivisen terapian ajatus on se, että muistisairas henkilö voi jatkaa itselleen tärkeiden asioiden tekemistä erilaisten harjoitteiden avulla. Terapian avulla treenataan esimerkiksi nimien muistamista, puhelimen käyttöä ja muita arkisia toimintoja – asioita, joita muistisairas kokee itselleen tärkeiksi.

Sjöblomin mukaan Suomessa puhutaan jonkin verran arkikuntoutuksesta, jota on pyritty kotihoidossa viemään osaksi hoitoa. Arkisten askareiden avulla asiakasta kuntoutetaan fyysisesti ja kognitiivisesti – eli kaikkea ei tehdä hänen puolestaan vaikka toimenpiteitä kuten lääkkeidenottoa valvotaankin.

– Valitettavasti resurssit eivät mielestäni tällä hetkellä riitä, jotta sitä todella voitaisiin laajemminkin ottaa käyttöön. Hoitokulttuuria pitäisi muuttaa ja hoitajia kouluttaa. Kokemukseni mukaan myös hoitajien jatkuva kiire vaikuttaa siihen, että arkikuntoutus jää monesti vähäiseksi tai kokonaan toteutumatta.

Sjöblom työskentelee Suopursun yhteisöllisessä asumispalvelutalossa Tikkurilassa apulaisosastonhoitajana sekä kotihoidon parissa. Lisäksi hänellä on oma yritys, Muistivoimala, jonka kautta hän tarjoaa etätukipalveluita muistisairaille ja heidän läheisilleen.

Hän arvelee kiinnostuksen ikääntyneiden hoivaan heränneen jo hänen lapsuudessaan, jolloin hän vietti paljon aikaa isoäitinsä kanssa. Mummo asui palvelutalossa ja sairastui muistisairauteen, kun Sjöblom oli vielä koululainen.

– Minulle on aina ollut tosi luontevaa olla ikääntyneiden ja vanhusten kanssa.

Ammattikorkeakoulun vanhustyön tutkinto- ohjelman eli geronomi-opintojensa aikana hän kiinnostui eritoten siitä, millaisilla keinoilla voidaan vaikuttaa muistisairaiden henkilöiden elämänlaatuun ja ylläpitää toimintakykyä mahdollisimman pitkään.

– Valitettavasti olen nähnyt, miten monenlaisia hoivakoteja tähän maahan mahtuu – on ympäristöjä, joissa virikkeitä ja kuntoutusta tarjotaan päivittäin, mutta myös paikkoja, joissa ne ovat olemattomia.

Kognitiiviseen kuntoutukseen kuuluvat päivittäiset keskittymishetket, jolloin paneudutaan johonkin harjoitteeseen. Silloin voidaan myös miettiä muistisairaan kanssa erilaisia keinoja arkisten toimien helpottamiseksi. Jos jokin asia tuntuu vaikealta, sen hoitamiseksi pohditaan helpompi tapa.

Esimerkiksi kahvinkeitto voidaan kirjoittaa vaihe vaiheelta auki ja sitä kautta tarkastella, missä kohdassa ihmiselle muodostuu ongelmia. Ehkä kahvipurkin säilytyspaikka siirretään keittimen viereen ja vähennetään toimintavaiheita.

– Monesti muistisairaan toiminta herpaantuu, mutta jos ohjeet ovat selkeät ja uusia tapoja toistetaan tarpeeksi, vaikeaksi koetut asiat voivat helpottua.

Samalla treenataan keskittymistä.

– Harjoitteet ovat hyvin samanlaisia kuten esimerkiksi neuropsykologisessa ja nepsy-kuntoutuksessa. Muistisairaudetkin ovat neurologisia sairauksia, joten vastaavat kuntoutuskeinot sopisivat hyvin myös heille.

Sjöblomin mielestä muistisairauksia ja muistisairaita ihmisiä katsotaankin ikään kuin väärästä näkökulmasta.

– Lääkäriin mennessä luetellaan herkästi kaikki ne asiat, joita muistisairas ei enää pysty tekemään. Mutta mitä jos fokus käännettäisiinkin voimavaroihin: asioihin, jotka yhä onnistuvat? Sitten yritettäisiin löytää keinot, joilla tilannetta pystyttäisiin ylläpitämään.

Selkeys auttaa arkiaskareiden tekemistä. Astiat erottuvat yksiväriseltä liinalta paremmin kuin kirjavalta.

Yhteiskunnan pitäisi ottaa tiukempi koppi muistisairausdiagnoosin saaneesta ja hänen läheisistään, Sjöblom ajattelee. Hän panostaisi enemmän ennaltaehkäiseviin toimiin – tapoihin, joilla tuleviin muutoksiin voisi varautua sen sijaan, että odotetaan taudin etenemistä ja ryhdytään toimeen vasta sitten, kun oireet ovat voimistuneet.

– Muistisairauden etenemiseen voi vaikuttaa myös monin lääkkeettömin keinoin.

Mutta mitä kautta muistisairas tai hänen omaisensa voisi hakeutua kuntoutuksen äärelle? Heti diagnoosin saamisen jälkeen erilaisista kontakteista usein kerrotaan, mutta sairauden aiheuttama alkusokki sumentaa herkästi mielen.

– Itse kääntyisin oman kunnan muistihoitajan tai -koordinaattorin puoleen tai ottaisin yhteyttä Muistiliittoon ja muistiyhdistyksiin.

Joissakin hoivakodeissa kuntoutus kuuluu päivittäiseen ohjelmaan.

– Väliinputoajia ovat monesti he, jotka elävät kotonaan yksin tai omaishoitajan kanssa. Erityisen usein he ovat vasta diagnoosin saaneita tai muistisairauden alkuvaiheessa olevia ihmisiä – siis heitä, jotka hyötyisivät kuntoutuksesta kaikkein eniten.

Toisaalta hän ajattelee, ettei koskaan ole liian myöhäistä.

– Olen nähnyt hoivakodissa asuvia ihmisiä, joilla on pitkälle edennyt muistisairaus. Heidänkin toimintakykynsä voi parantua ja heistä on tullut aktiivisempia kuntoutuksen avulla.

Mitä vähemmän tavaroita on esillä esimerkiksi kylpyhuoneessa, sitä helpompi on löytää ne, joita tarvitsee.

Monesti muistisairaan läheiset tekevät läheiselleen karhunpalveluksen auttaessaan liikaa.

– Muistisairaus aiheuttaa olettamuksia: jos ihminen ei pysty johonkin asiaan, sen tekeminen tavallaan suljetaan häneltä pois.

Hyvää tarkoittava puoliso saattaa esimerkiksi ruveta valmistamaan aamupalan ja keittämään kahvin muistisairaan puolesta, kun tutut aamutoimet vaikeutuvat. Tämän sijaan Sjöblom etsisi keinoja, joilla muistisairaan voisi antaa tehdä edes osan aamupalan valmistuksesta itse – siis antaa olla osallisena ja aktiivisena päivän puuhissa.

Virikkeet voivat olla yksinkertaisia arjen toimintoja: opastetaan muistisairasta kattamaan pöytää tai ripustamaan pyykkiä kuivumaan. Tiskaaminen käsin on oivallinen kuntoutumiskeino, sillä se harjoittaa myös tasapainoa. Kaappien oviin voi kirjoittaa lapuille, mitä sisällä on ja lisätä viereen vaikka kuvankin. Usein muistisairas voi nimittäin unohtaa asioiden nimet ja merkityksen.

Työssään Sjöblom on nähnyt paljon hyviä esimerkkejä siitä, miten muistisairaan toimintakyky ja oma-aloitteisuus on parantunut, kun ihminen on ohjaajan avustamana kyennyt tekemään asioita itsenäisesti: tanssimaan, pelaamaan peliä, huolehtimaan päivittäisistä perustoiminnoistaan.

– Muistisairas voi omaksua uusia toiminta- tapoja ja palauttaa mieleen keinoja arkisten asioiden hoitoon.

Muistisairas, jolle on ennen tuotu ruoka valmiiksi eteen, oppii taas hakemaan ateriansa linjastolta itse ja valitsemaan, mitä haluaa syödä. Samalla herää ruokahalu. Lopuksi pöydät siivotaan ja astiat pestään yhdessä.

– Kun aloitekyky paranee, ihmiseen tulee ihan uudenlaista eloa. Mieliala kohoaa, yöunet paranevat, ahdistuneisuus ja turhautuneisuus vähenevät.

Hän muistaa iäkkään pariskunnan, jonka luona hän kävi sosiaaliohjaajan työssään. Muistisairas mies istui pyörätuolissa eikä hän juuri halunnut liikkua kodin ulkopuolella. Miehellä oli huono kuulo ja vaimon kanssa tuli toistuvasti riitaa, sillä äreällä ja turhautuneella miehellä ei ollut päivisin mitään mielekästä tekemistä.

Aiemmin mies oli harrastanut neulomista, mutta oli luopunut siitä muistisairauden edetessä. Erään kerran Sjöblom vei miehelle puikot ja lankaa.

Mies vastusteli hetken, mutta kun Sjöblom pyysi häneltä kaulahuivia, mies innostui. Yhdessä he palauttivat mieleen neulomistekniikan.

– Hän kutoi minulle pitkän kaulaliinan ja oli todella onnellinen saadessaan antaa lopulta sen valmiina minulle. Hän tunsi itsensä tärkeäksi ja vaimo oli iloinen, että miehellä oli taas päivisin omaa puuhaa.

Valokatkaisin hahmottuu ja erottuu paremmin, kun sen merkkaa seinään teipillä.

Ei kannata luovuttaa. Niin Camilla Sjöblom haluaa sanoa jokaiselle muistisairaalle.

– Muistisairausdiagnoosi ei missään nimessä ole naula arkkuun. Muistisairas voi elää kuntoutuksen avulla pidempään hyvää elämää.

Hän toivoo, että muistisairaiden kuntoutukseen panostettaisiin enemmän.

– Muistisairaudet ovat väestön ikääntyessä yksi suurimmista ja kasvavista kulueristä sosiaali- ja terveysalalla. Uskon, että säästöt olisivat suuret, jos muistisairaita kuntoutettaisiin aidosti ja oikein.

Monesti muistisairaan aktivoinnissa omaisilla on nyt suuri vastuu, sillä muistisairas ei hevillä keksi ruveta kuntouttamaan itseään. Sjöblom toivoo voivansa tulevaisuudessa vetää omaisille tarkoitettuja ryhmiä, joissa tuettaisiin läheisiä auttamaan muistisairaita kuntoutumisessa.

Hänen mielestään muistisairaiden omaiset hyötyisivät myös monille hoiva-alan ammattilaisille opetetusta validaatio-menetelmästä. Sen avulla hoitajia opetetaan kohtaamaan muistisairaita ja kuuntelemaan heidän tarpeitaan paremmin.

– Moni tekee sen virheen, että lähtee oikomaan muistisairasta ja sanoo, ettei asia mennyt jollakin tavalla, vaikka jokainen muistisairaan kanssa väitellyt tietää, että siinä taistossa jää herkästi kakkoseksi.

Esimerkkinä hän mainitsee tilanteen, jossa muistisairas on kotonaan, mutta tekee silti lähtöä ”kotiinsa”. Silloin totuuden paukuttaminen ei auta vaan on syytä purkaa tunne, miksi muistisairas haluaa lähteä pois.

Ehkä muistisairas kokee sillä hetkellä kotinsa jollakin tavalla pelottavaksi. Silloin tilanne voi raueta, jos aloitetaan keskustelu ja kysytään rauhallisesti tarkempia kysymyksiä kodista, jonne muistisairas on lähtemässä: millainen tämä koti on, missä se on?

– Usein tilanne sulaa, kun muistisairas tulee nähdyksi ja kuulluksi. Jos minä saisin päättää, järjestäisin validaatio-koulutusta jokaiselle muistisairaan omaiselle.

Muistisairas saa elää mahdollisimman itsenäisesti ja omatoimisesti, tuntea elämäniloa itselleen merkityksellisissä asioissa ja kokea itsensä tärkeäksi.

Nämä ovat tärkeimmät tavoitteet, kun muistisairauden hoidossa hyödynnetään Montessori- filosofiaa, kertoo Suomen MuistiMontessori ry:n puheenjohtaja ja Wilhelmiinan palveluiden toimintaterapeuttina työskentelevä Henna Jalovaara.

Ajatuksena on, ettei asioita tehdä henkilön puolesta. Sen sijaan muistisairasta tuetaan ja valmistellaan ympäristöä niin, että ihmisen on helpompi suoriutua arkisista tehtävistä.

Wilhelmiinan palvelut -hoivayritys alkoi reilut pari vuotta sitten soveltaa Montessori-filosofiaa ikääntyneiden ja muistisairaiden hoivassa ja hoivakodeissa. Myös Camilla Sjöblom on käynyt Muistimontessori-koulutuksen.

– Sen soveltamisesta ikääntyneiden ja muistisairaiden parissa on maailmalla saatu erittäin hyviä elämänlaatua parantavia kokemuksia ja se on parhaillaan rantautumassa myös Suomeen. Myös hoitajien työtyytyväisyys on tutkitusti parantunut, Jalovaara sanoo.

Käytännössä Montessori-filosofia tarkoittaa hoivakodin arjessa yksilökeskeistä hoivaa – jokaisella asukkaalla on omat tärkeät tehtävänsä, jotta he kokevat kuuluvansa osaksi yhteisöä. Montessori-hoivakodissa jokaisella asukkaalla on siis rooli.

Joku petaa sängyn ja kastelee talon kukat, toinen viikkaa pyykit. Kolmas saattaa lukea ruokalistan tai päivän lehden muille ääneen ja neljäs kattaa pöydän.

Kun toimintakyky hiipuu sairauden edetessä, oma tärkeä tehtävä saattaa muuttua vaikka omien hampaiden pesuksi tai huulipunan värin valinnaksi.

– On tärkeää, että jokaisella on oma juttunsa, oli se miten pieni asia hyvänsä. Ihminen on tyytyväisempi elämäänsä, kun saa auttaa muita tai kokee merkityksellisyyden tunteita.

Erään kerran Jalovaara työskenteli 100- vuotiaan muistisairaan kanssa, joka halusi silittää pöytäliinoja, sillä oli tottunut tekemään niin koko ikänsä. Yksi hoitajista vastusteli, koska pelkäsi asukkaan polttavan itsensä. Jalovaara valvoi vieressä, kun rouva silitti liinat ensiluokkaisen tarkasti.

– Muistisairaan taitomuisti voi olla uskomaton – totutut asiat voivat onnistua vielä hyvin, vaikka sairaus olisi edennyt pitkälle.

Muistisairas voi myös omaksua uutta tietoa. Jalovaara kertoo esimerkkinä tapauksen. Eräs muistisairas rouva sai avukseen rollaattorin, mutta ei muistanut kummalta puolelta sitä piti ajaa. Hoitaja kiinnitti siihen nuolen ja ohjeistuksen, mihin suuntaan rollaattoria piti työntää. Rouva oppi käyttämään sitä oikeinpäin. Ohjeista voitiin luopua.

– Muistisairaskin voi oppia uutta, sitä eivät kaikki ymmärrä. Kun muistisairas muuttaa hoivakotiin, hän oppii usein omaan huoneeseensa ja istuu aina samalle paikalle ruokahuoneessa.

Jalovaara toivoo, että Montessori-filosofia tulisi tutuksi laajemmin suomalaisissa hoivakodeissa. Tällä hetkellä Wilhelmiina Palvelut osallistuu yhdessä Suomen MuistiMontessori ry:n, Lauttasaaren senioritalon ja Laurea AMK:n kanssa Fulbright-säätiön rahoittamaan projektiin, jossa toimintafilosofiaa yritetään juurruttaa yhä vahvemmin muistisairaiden hoivaan.

– Tavoitteena on, että yhä useammin keskittyisimme vaalimaan muistisairaiden voimavaroja ja panostamaan siihen, mitä he pystyvät vielä tekemään.

Sarjassa käsitellään väestön vanhenemisen vaikutuksia perheisiin ja ihmissuhteisiin.