Muistele menneitä muiden kanssa – Ja hyväksy, että jokaisella on oma oikeansa
Alzheimerin tautia sairastanut mieheni kertoi minun matkoistani ominaan. Ensin suututti, mutta sitten ajattelin, että samapa tuo, kirjoittaa psykologi Pirkko Lahti.
Olin kuuntelemassa, kun Radion Sinfoniaorkesteri soitti harjoituksissa Brahmsia. Yleisössä oli myös 700 kuusivuotiasta Helsingin päiväkodeista. En ole koskaan nähnyt ja kokenut sellaista energian määrää, joka salissa vallitsi. Lapset olivat täpinöissään, ja musiikkiin liitetty tarina nostatti yleisössä vahvan tunteen oikeasta ja väärästä. Tuossa iässä moraali on vielä selkeä.
Illalla kotona lapset luultavasti kertoivat kapellimestarista, ja jotkut ehkä jäljittelivät häntä. Osa muisti tarinan hirvestä, siilistä ja ihmejuomasta. Minä taas muistan lasten ilmeet, innostuksen ja osallistumisen. Elimme tilanteen eri tavoin ja talletimme muistiimme erilaisia asioita.
Muistot rakentuvat omakohtaisille kokemuksille ja omalle totuudelle. Yllämme yleispätevään tunteeseen ani harvoin, ehkä joskus urheilutapahtumissa, kun suomalainen poikkeuksellisesti voittaa kultamitalin. Silloin Maamme-lauluun yhtyminen saattaa myös nostattaa yhteisöllistä isänmaallisuutta.
”Kun juoksee kokouksesta toiseen, tapahtumat eivät ehdi painua muistiin.”
Ihmiset muistavat eri tavoin, koska oma elämäntilanne sekä kyky havaita ja painaa asioita mieleen vaihtelevat. Kiireisestä työputkesta ei usein muista juuri mitään. Kun juoksee kokouksesta toiseen, tapahtumat eivät ehdi painua muistiin. Samoin stressi estää muistamista, koska asioihin ei pysty paneutumaan kunnolla.
Tunteetkin värittävät tapahtumia ja saattavat torjua niiden muistiin painamista. Esimerkiksi sisarukset ovat eläneet perheessään erilaisen elämän, vaikka heillä on yhteisiä kokemuksia. Asiat ovat kuitenkin painottuneet eri tavoin. Siksi sukutapaamisissa kannattaa muistella menneitä ja yhteisiä tapahtumia. Samalla avartaa omaa muistojen bulevardiaan.
Muistamiselle on siis monia esteitä. Selitys on siinä, että asiat eivät aina ehdi asettua muistoiksi. Aivojen hippokampus kerää, analysoi ja käsittelee muistoja otsalohkoon. Paineisessa tilanteessa tätä ei tapahdu riittävästi. Tämä on toki hieman pelkistetty selitys muistojen muodostumisesta.
”Ruotsalaisen hapansilakan hajua ja makua ei unohda koskaan!”
Muistaminen saa virikkeitä aistien kautta. Leipomot, kalatiskit ja savustamot aktivoivat hajumuistoja. Tyyni meri voi palauttaa mieleen matkan. Ruotsalaisen hapansilakan hajua ja makua ei unohda koskaan! Samalla muistaa, missä sitä maistoi.
Tärkeän ihmisen kohtaaminen voi nostaa itsetuntoa, mutta kättelin presidenttiä -muisto kuluu, jos kättelemään pääsee usein. Ensi kerrat jäävät mieleen herkemmin. Muistoja kehittyy myös kehollisesti. Kaaduin viime vuonna, ja kehoni muistaa sen. Minusta on tullut lautalattioilla tosi varovasti töpöttelevä vanhus.
Tärkeintä on välttää muistamiskiistoja. Joskus ihmiset alkavat taistella siitä, mitä todella tapahtui – eli kuka on oikeassa. On hyväksyttävä, että jokaisella on oma oikeansa. Konsertin tarinassa hirvi joi siilin ihmejuoman ja julisti itsensä kilpailun voittajaksi. ”Et voittanut”, kuului hurja huuto salista. Toisen omaan ei kosketa!
Muistojen omimistakin tapahtuu. Alzheimerin tautia sairastanut mieheni kertoi minun matkoistani ominaan. Ensin suututti, mutta sitten ajattelin, että samapa tuo. Muistamme omalla tavallamme. Pystymme korkeintaan sovittamaan muistoja yhteen.
