Muiden maun mukaan – eli miksi sisustamme ja remontoimme samalla tavalla kuin kaikki muutkin

Ostimme ensimmäisen asuntomme vuonna 2011, kaksion Helsingin kantakaupungista. Siinä oli mitäänsanomaton mutta siisti 1990-luvun keittiö ja hyvässä kunnossa olevat ruskeat laminaattilattiat. Olohuoneen seinät oli maalattu eri ruskean sävyillä niin, että ystäväni kutsui huonetta kolmen suklaan jäätelöksi. Eikä se ollut kehu.

Kannoimme puolisoni kanssa tavaramme asuntoon tekemättä minkäänlaista remonttia. En vielä tuolloin ymmärtänyt, että näin ei voi tehdä. Jälkikäteen tajusin, että jokainen normaali viitekehykseni ihminen vähintäänkin laittaa uusiksi keittiön, kaataa yhden seinän, hioo tai vaihtaa parketin ja maalauttaa asunnon lattiasta kattoon. Tekee pienen pintaremontin.

Ennen muuttoa asunnosta on tehtävä oman näköinen. Eli sinne pitää mielellään hankkia vaalea parketti, jos varaa niin kalanruoto. Oman näköinen keittiö tilataan A.S. Helsingöltä, ja tällä hetkellä omannäköisyyteen ei kuulu yläkaappeja, vaan seinä on rosoista tiili- tai betonipintaa. Jos vessasta halutaan oman näköinen, sinne kaakeloidaan hunajakennolaatat. Ainakin vessan mosaiikkilaatoista pitäisi päästä eroon, sillä ne eivät ole enää kenenkään sielun peili.

Asuimme kaksi vuotta toisten näköisessä asunnossa, ja näin jälkikäteen ajateltuna se tuntui väärältä. Kun sitten ostimme isomman kodin, ystävät alkoivat kysellä, paljonko asuntoa pitää remontoida. Kuvio oli taas sama: ihan siisti 2000-luvun alun keittiö, mitään­sanomattomat laminaatit lattioissa. Tällä kertaa kaikki tätini miestä myöten kehottivat, että ”kannattaa fiksata keittiöstä sellainen, että siellä viihtyy, se nostaa myös asunnon jälleenmyyntiarvoa”.

Ja niin me remontoimme. Parisuhteen tuhoutumisen, taloudellisen tasapainon järkkymisen ja mielenterveyden heilahtelun uhalla remontoimme kuukauden ajan kuin hullut. Nyt kodistamme tuli vaalea ja raikas, eli edellä kuvatun näköinen.

Tosin keittiön kaapistot hankittiin Ikeasta, sillä budjetti haettiin kahden keskipalkkaisen ihmisen tililtä.

Remontin jälkeen koti näyttää ja tuntuu meiltä.

On radikaalia olla remontoimatta vasta ostettua vanhaa asuntoa. Kun sijoitusbloggaaja Merja Mähkä kertoi Helsingin Sanomissa (9.9.2017), että muuttaessaan Merihakaan hän ei ollut repinyt alas asunnon vanhaa keittiötä vaan sijoitti rempasta säästyneet rahat, moni ihmetteli. Ei sijoittamista, vaan sitä, että ihminen suostuu asumaan jonkun toisen valitsemien punaisten ja kiiltävien keittiönkaappien keskellä. Me Naiset teki pian tämän jälkeen Mähkästä artikkelin, jossa esiteltiin kiinnostavana näkökulmana sitä, että ihminen ei ole käyttänyt rahaa remontoimiseen ja sisustamiseen.

”Minua kammoksuttaa, että ihmiset laittavat tuhansia euroja keittiöremontteihin vain esteettisistä syistä, vaikka entinenkin kyökki toimi. Rahaa pitää käyttää fiksummin kuin kalliisiin huonekaluihin ja turhiin remontteihin”, Mähkä kommentoi jutussa.

Suuri yleisö oli eri mieltä.

”Minusta kodin pitää olla oman näköinen. En ikimaailmassa viihtyisi kodissa, jossa on edellisten asukkaiden hylkäämiä huonekaluja ja kauhtuneita räsymattoja. Ei tarvitse olla designia, mutta omaa silmää täytyy miellyttää”, nimimerkki Oma koti kullan kallis kommentoi.

Samaa mieltä olivat myös noin viitisenkymmentä ihmistä, kun kyselin Instagramissa, miksi ihmiset ovat rempanneet omistusasuntojaan ennen sisälle muuttoa. ”Oman näköinen” toistui kommentista toiseen. Tähän liittyy myös vahvasti ajatus siitä, että siirtyessä vuokra-asunnosta omistusasuntoon ihminen saa ”vihdoin” toteuttaa itseään kodissaan ilman, että kaikesta täytyy kysyä vuokranantajalta.

Eräs vastaaja kertoi: ”Ostin syksyllä ensiasuntoni: asunnon, jossa olin asunut jo usean vuoden ajan tyytyväisenä vuokralaisena. Se on hyväkuntoinen ja perussiisti, muttei täydellinen. Heti, kun asunto oli omissa nimissäni, aloin nähdä tutussa ja kotoisassa asunnossa epäkohtia, jotka halusin korjata.”

Oikeastaan vuokra-asunnossa on hyvä tekosyy asua vähän sinnepäin olevassa keittiössä, sillä eihän siihen itse pysty täysin vaikuttamaan. Sen sijaan omistusasunnossa tekosyitä ei enää ole, vaan keittiön kaappien tyylikkyys tai nuhjuisuus kertoo asujansa arvoista ja ennen kaikkea mausta. Mutta mitä tämä oman näköinen sitten tarkoittaa?

"Henkilökohtainen maku on harha”, sanoo sosiologi Riie Heikkilä.

Sosiologiassa ajatellaan tunnetusti, että maku on seurausta yhteiskunnallisesta asemasta ja luokasta, koulutuksesta ja nyt viimeisimpänä siitä, minkälaista sosiaalista mediaa kuluttaa. Tämä kaikki muodostaa tietynlaisen normin siitä, miltä kodissa olisi hyvä näyttää.

Toisin sanoen kodin ulkonäkö kertoo taustasta.

”Sillä on paljon väliä, olemmeko eläneet lapsuutemme Lundioiden, kirjojen ja pianojen keskellä vai vahakangaspöytäliinojen ja urheilupokaalien.”

Heikkilä tietää, miltä suomalaisissa kodeissa näyttää ja miten ne on remontoitu. Hän on ollut mukana Suomen Akatemian rahoittamassa suuressa projektissa, jossa on tutkittu kymmenen vuoden välein, vuosina 2009 ja nyt 2019, suomalaista makua. Tutkijat kysyvät ihmisiltä, miten nämä harrastavat, viettävät vapaa-aikaansa ja kuluttavat kulttuuria. Noin 1 500 vastaajan joukosta valitaan noin 25 kotitaloutta, joissa tutkija vierailee ja ottaa valokuvia kirjaan.

Tällä hetkellä Heikkilä on jälleen kiertämässä ihmisten koteja. Hän on huomannut, ettei suomalaisissa kodeissa vallitse mitään selkeää yhtenäiskulttuuria, vaan kodit eroavat paljon sen mukaan, asutaanko vaikka Kalliossa vai lähiössä. Kuitenkin tietyn luokan sisällä kodit saattavat muistuttaa paljonkin toisiaan. Tämän huomasi jo 1990-luvulla sosiologi David Halle tutkiessaan newyorkilaisia koteja – ne paljastuivat hyvin samankaltaisiksi. ”Persoonallisissa” kodeissa pyöri samat designhuonekalut, taulut ja sisustusesineet.

Siinä, että kodit näyttävät tietyn viiteryhmän sisällä hyvin samanlaisilta, ei Heikkilän mukaan ole mitään ihmeellistä. Välillä kodeista löytyy jotain poikkeavaa ja persoonallista, joku on tuonut vaikkapa ulkomaanmatkalta omaperäisen maton tai sisustusesineen.

”Mutta luultavasti joku muukin on käynyt siinä maassa”, Heikkilä sanoo.

Tätä vasten tuntuu omituiselta lukea sisustuslehtien tarinallistettuja juttuja, joissa graafikko- ja taiteilijapariskunta kertoo, miten lapsuudenkodista peritty patinoitunut vanha punaiseksi maalattu senkki tuo mukavaa persoonallisuutta vaaleaan sisustukseen. Loppujen lopuksi lehtien kodit näyttävät hyvin samankaltaisilta. Pinnat ovat vaaleita, harmaita tai puunsävyisiä.

Toisaalta, olisi aika tylsää, jos jokaisen jutun perässä sosiologi kommentoisi puisevasti, kuinka kodissa näkyy, miten jälleen kerran ihmiset ovat kotitaustansa tuotteita.

”Toisaalta, ei kai se kauhean vaarallista ole kuvitella, että meillä on oma persoonallinen makumme. Voihan se olla aika lohdullistakin”, Heikkilä sanoo.

Ei se vaarallista ole, mutta kaikki eivät ole yhtä innoissaan siitä, että asuntojen pinnat remontoidaan uusiksi muutaman vuoden välein.

”Ihmiset eivät siedä enää patinaa”, sanoo tutkija ja rakennusrestauroija Elina Riksman.

Remontointi ei sinänsä ole Riksmanille ongelma, päinvastoin. Oikeastaan siitä on tullut vahingossa Riksmanille ja hänen puolisolleen Joni Rouskulle elämäntapa ja ammatti. Asuntojen remontoinnin ohessa he pyörittävät Rakennusperintöä! Rousku & Riksman -restaurointikollektiiviaan, joka kouluttaa ja tutkii kaikkea kotimaiseen rakennusperintöön liittyen.

Ensin Riksman ja Rousku ostivat Helsingin Hermannista vanhan 1910-luvun asunnon, jonka he entisöivät.

”Tekemisemme on sellaista restaurointihekumointia. Harrastamme puusepällä teetettyjä listoja, paperitapetteja ja itse sekoitettuja pellavaöljymaaleja.”

Seuraavaksi pari löysi Maunulasta 1950-luvun rivitaloasunnon, jonka entisöinnin yhteydessä asuntoon rakennettiin vanha 1950-luvun keittiö. Nyt pari asuu ja remontoi 1920-luvun puutaloa Puistolasssa. Entisöintiä on arvostettu, sillä myydessään valmiin kodin pari on saanut jokaisesta asunnosta voittoa seuraavan kohteen remontointia varten.

”Voiton tavoittelu ei ole ollut kuitenkaan toimintaamme ohjaava tarkoitus, vaan olemme aina remontoineet itsellemme kotia, materiaaleissa ja työtunneissa säästämättä. Emme siis puhu mistään flippaushommista.”

Flippaaminen on asuntosijoittajien perustermi, ja tarkoittaa sitä, että ostetaan pommikuntoinen sijoitusasunto edullisesti, asennetaan siihen halvat laminaatit ja edullinen uusi keittiö ja myydään se parinkymmenen tonnin voitolla eteenpäin.

Riksman arvostaa nimenomaan patinaa ja alkuperäisiä mate­riaaleja, mutta sellaisten kohteiden löytäminen on kuitenkin melko harvinaista.

”Nykyään monessa vanhassa asunnossa pintamateriaalit ovat nopeasti kuivuvia latekseja ja helppoja vinyylitapetteja ja taloissa vanhat puuikkunat on vaihdettu uusiin. En halua maksaa jonkun muun tekemästä kipsilevy- ja laminaattiremontista.”

Riksman ymmärtää hyvin, miten remonttikierteeseen päädytään. Kun maalaa yhden seinän, ympärillä olevat seinät alkavat näyttää kuluneilta. Sitten vanha keittiö alkaa pistää silmään ja lopulta kaikki pinnat täytyy uusia.

Moni ajattelee, että remontti kannattaa tehdä ennen kuin tavarat kannetaan sisään, sillä tyhjää asuntoa on helpompi laittaa. Toisaalta tällöin päätyy tekemään nopeita päätöksiä. Itse esimerkiksi olin jo repimässä asunnostamme 1950-luvun alkuperäiset seinään rakennetut kaapit irti modernin ja kätevän Inari-säilytysjärjestelmän tieltä. Riksman tunnistaa hyvin ajattelutavan – ja näkee siinä omat sudenkuoppansa.

”Otetaan esimerkiksi omakotitalon pihalla oleva viehättävä vanha pihasauna, joka on kulunut mutta käyttökelpoinen. Jos nyt remppaa saunaan trendikkäät mustat lauteet ja led-nauhat, tila näyttää luultavasti täydellisen juntilta kymmenen vuoden päästä. Siinä menetetään tuntuvasti historia- ja esteettistä arvoa, mikäli mitään vanhaa ja kulunutta ei siedetä vaan kaikki pitää tuunata uusiksi.”

Ongelma on siinä, ettei asuntoon pääse syntymään kerroksellisuutta. Usein silmä ei myöskään näe, että jokin asia on trendi, vaan se tuntuu neutraalilta. Vaikkapa se, että 2000-luvun alussa ihan kaiken piti olla valkoista aina lautalattioista lähtien, tuntui vain luonnolliselta, nyt sen tunnistaa ajan muodiksi. Tuskin 1970-luvullakaan kukaan on kuvitellut, että onpa meillä nyt aivan uskomattoman värikästä täällä kotona. Kukkatapetit ja ruskeat keittiönkaapit ovat vain tuntuneet silmään tavalliselta, siltä miltä muissakin kodeissa näyttää.

Riksman sanoo, että yleensä rakennussuojeluasioissa kolmekymmentä vuotta on ajanjakso, jonka jälkeen rakennusta aletaan pitää arkkitehtonisesti kiinnostavana ja arvokkaana. Suurin piirtein sama aika tarvitaan, että silmä alkaa pitää vanhaa taas hyvännäköisenä. Sen sijaan 2000-luvun alussa remontoitu keittiö täytyy nyt rempata uudestaan, sillä se näyttää väärällä tavalla eli liian vähän vanhalta. Kierrätysryhmät kiihdyttävät uusimisen tahtia, sillä kun vanha keittiö alkaa näyttää nuutuneelta, sen voi antaa ilmaiseksi pois Tori.fin kautta kokematta sen suurempia tunnontuskia ihan hyvän keittiön alas repimisestä – sehän meni eteenpäin, varmasti hyvään kotiin. (Puhun kokemuksesta, sillä annoimme oman vanhan keittiömme virolaiselle remppamiehelle, joka ilmeisesti kuljetti sen Tallinnaan.)

Onkin ironista, että usein remontoidaan siksi, että asunto säilyttäisi arvonsa, mutta monesti käykin toisin päin. Riksman esimerkiksi sanoo, että tämän hetken avokeittiötrendi ei välttämättä toimi 1900-luvun alun asunnoissa, sillä seinien kaataminen saattaa saada asunnon näyttämään mittasuhteiltaan epätasapainoiselta. Mikäli asunnossa on alkuperäisiä rakennusosia jäljellä, niiden säilyttäminen ja korjaaminen on Riksmanin mukaan usein remontoimista varmempi valinta sekä tyylillisesti että arvon säilyttämisen kannalta.

Toisaalta Riksman arvostaa myös kerroksellisuutta: sitä että 1960-luvun tammiviilutettujen keittiönkaappien pariksi hankkii vaikkapa uudet alakaapit ja laadukkaat tasot.

Nyt olen tyytyväinen, etten lopulta kaatanut eteisen seinään rakennettuja kaappeja, sillä laiskuus iski ja ajattelin, että ne voidaan vaihtaa myöhemmin. En enää vaihtaisi täyspuisia kaapistoja missään nimessä alumiinisysteemiin – ja ehkä alkuperäiset ovat tosiaan arvokkaammat kuin uudet olisivat.

Nimittäin etenkin pääkaupunkiseudulla omistusasunto on miltei pakko nähdä kodin lisäksi sijoituksena, sillä siinä on kiinni niin paljon rahaa, puolikin miljoonaa. Tästä syystä pintaremontissa on usein pakko ajatella oman esteettisen silmän lisäksi myös seuraavaa ostajaa. Vaikka pitäisi asuntoa loppusijoituspaikkanaan, takaportti myymiseen täytyy aina olla olemassa, jos tulee ero tai elämäntilanne muuttuu muuten. Niinpä remontoija joutuu miettimään, mikä miellyttäisi mahdollisimman monen silmää.

Riksmanin mukaan tässä huomaa eron maakuntiin.

”Moni kertoo remontoivansa kotiaan nimenomaan itselleen mutta päätyy ikään kuin täyttämään valinnoillaan odotuksia, jotka ovat vallitsevan maun ja trendien sanelemia. Pääkaupunkiseudulta katsottuna on tervehdyttävää seurata Rintamamiestalo-ryhmän keskustelua Facebookissa, kun ihmiset remontoivat kotejaan miettimättä pelkästään niiden jälleenmyyntiarvoa. Jos joku aidosti tykkää delfiineistä, hän saattaa kursailematta myös asentaa delfiinilaatat kylpyhuoneeseensa”, Riksman sanoo.

Remonttihelvettitarinat ovat sukupolvemme armeijajuttuja. Aikataulu paukkuu, sähkömies tekee oharit, remppamiestä pitää valvoa niin kuin itsetuhoista kaksivuotiasta ja se Stalan tiskiallas ei saavu, vaikka miten uhkailtaisiin maahantuojaa ja hänen koko sukuaan.

Kun valitin kuukauden mittaisen remontin kauheudesta äidilleni, hän kertoi painokkaasti, että ensimmäinen kodin remontti tekee lapsesta aikuisen. Naimisiin meneminen tai lapsen saaminen eivät ole mitään verrattuna siihen stressin määrään, minkä remontoija selättää.

Vasta ostetun kodin remontti itsessään on rituaali, jonka avulla koti alkaa tuntua kodilta – ja itsekin siinä sivussa vähän kasvaa ja aikuistuu. Kerrostalon pintaremppa riittää mainiosti, rintamamiestalon remontoijat lasketaan jo hieman hassahtaneiksi sotahulluiksi.

Remonttitarinat myös kiinnostavat ihmisiä tavattomasti. Olen viimeiset puoli vuotta seurannut silmä kovana Eeva Kolun Insta Storyistä hänen remonttinsa etenemistä. Samalla mietin, miltä näyttäisi time lapse -video, jos kamera olisi asetettu kalliolaiseen tai punavuorelaiseen asuntoon sata vuotta sitten: yksiöissä ja kaksioissa on täytynyt asua ainakin kymmeniä ihmisiä, joista moni on remontoinut tai vähintään jynssännyt asunnostaan omaa pesää. Asuntojen on täytynyt käydä läpi valtavia muodonmuutoksia. Toisaalta mikään ei ole niin tyydyttävää kuin katsoa ennen ja jälkeen -kuvia remonttiblogeista. Sama pätee sisustusohjelmiin: Kun niissä näytetään vanhaa seepian sävyistä tai mustavalkoista kuvaa remontoimattomasta kodista, sitä oikein paheksuu mielessään, miten noin kulahtanutta onkin. Uudeksi remontoitu taas näyttäytyy valoisana, puhtaana, kauniin elämän tyyssijana, jossa mieli lepää.

Paitsi että remontti on rituaali, jossa vanha muutetaan uudeksi, pintaremontilla myös puhdistetaan koti muiden ihmisten saastasta. Tosin se, mikä lasketaan saastaksi, ei ole yksiselitteistä. Nimittäin tietynlaista historian havinaa ja kerrostuneisuutta arvostetaan – kunhan se on tarpeeksi kaukana.

Jos 1950-luvun alkuperäisten keittiöiden kaapinovesta löytyy käsin kirjoitettu vanha resepti, se on pittoreskia ja ihanaa. Jos taas ovenkarmissa lukee vasta pois muuttaneiden asukkaiden lapsen pituuden mittajälki, se tuntuu nuhjuiselta, joten merkinnät pitää pestä tai maalata pois. Historian ja tarinoiden pitää olla tarpeeksi kaukana, liian lähelle tullut tarina on likaa.

Professori Olli Lagerspetz tunnistaa ajatuksen. Liasta kirjoittanut filosofi ajattelee, että fyysinen ympäristö, etenkin sellaiset asiat kuin vaatteet ja koti, ovat oman persoonallisuuden jatkeita, joskus hyvin konkreettisestikin.

”Esimerkiksi lasi, josta joku toinen on juonut, on likainen, mutta lasi, josta itse vielä juon, on puhdas, kunnes laitan sen tiskiin. Myös sisustuksessa oman elämisen jäljet ovat hyväksyttäviä, mutta vieraiden jälkiin ei liity muistoja eivätkä ne ole osa oman elämäni jatkumoa.”

Hänen mukaansa inhimilliselle kulttuurille yleensäkin on tunnusomaista pyrkimys hallita ympäristöä. Muiden lioista puhdistautuminen tuo myös turvallisuuden tunnetta. Tällaista pesänrakennusta voidaan pitää tyypillisenä myös eläimillä. Lagerspetzin mukaan onkin vaikea vetää rajaan siihen, mikä puhtauden pyrkimyksissä on kulttuurista ja mikä kumpuaa eläimellisistä vaistoista.

”Positiivisessa mielessä pyrkimys puhtauteen merkitsee vastuun kantamista ympäristöstään ja siitä, että korjataan vanhaa kuntoon. Toisaalta puhtauspyrkimys voi olla ympäristön kannalta myös huono asia, sillä siihen saattaa liittyä sekin, että kaikki vanha heitetään pois.”

"Kun ostaa kodin, niin ei kehtaa jättää sitä sen näköiseksi. Ihmiset voivat luulla, että olet itse sen remontoinut sellaiseksi. Vuokralla ihmiset tietävät, ettei kannata tehdä mitään isoja remontteja, kun koti ei kuitenkaan jää itselleen”, kommentoi eräs Instagram-kyselyyni vastannut remontointitarvetta.

Välillä tuntuu myös siltä, että oman kodin remppa on pelkkä pohjatyö, jota täytyy sitten ylläpitää muutaman vuoden välein, jotta kukaan ei kuvittele, että olen sielultani pölyttynyt. Tuntuu ikävältä, jos joku ajattelee vaaleansinisen lastenhuoneeni olevan ”niin 2014”.

Mutta kuka tämä ”joku” on ja ketä varten me sitten kotimme remontoimme, itsellemme vai muille?

Riie Heikkilä näkee kodin siitä erityisenä paikkana, että sillä on kaksijakoinen funktio. Koti on yksityistä reviiriä, jossa eletään, kulutetaan kulttuuria, ollaan alasti ja omissa oloissaan. Toisaalta se on myös eräänlainen kulissi, jossa esiinnytään tilan haltijoina sekä siellä käyville vieraille että nykyään myös sosiaalisen median kautta suuremmalle yleisölle. Kodista tulee eräänlainen julkinen esitys. Elintason noustessa sisustus on ollut yksi keino tehdä distinktiota eli erottautua muista.

”Sisustaminen liittyy vahvasti myös taloudelliseen ja kulttuuriseen pääomaan. Heikkojen pääomien ihmiset eivät puhu samalla tavalla sisustamisesta kuin keskiluokka ja siitä ylöspäin olevat ihmiset.”

Onko sinulla jo nämä? Lue Imagen mööpelibingo ja katso, onko sinullakin samat ihanat kalusteet kuin naapurilla.