Apu

50 vuotta sitten: Vuosisadan ottelu – Muhammad Ali vastaan Joe Frazier – Historialliset kuvat ottelusta, jota pidettiin mahdottomana

50 vuotta sitten: Vuosisadan ottelu – Muhammad Ali vastaan Joe Frazier – Historialliset kuvat ottelusta, jota pidettiin mahdottomana
Kun kaksi voittamatonta raskaansarjan maailmanmestaria kohtasi toisensa nyrkkeilykehässä keväällä 1971, ei ollut ollenkaan yliampuvaa mainostaa sitä Vuosisadan otteluksi.
Julkaistu: 12.4.2021
Avun New Yorkin -kirjeenvaihtaja, legendaarinen Sakari Määttänen (1938–1992), oli tyrmistynyt: väärä mies voitti!
Mestari hävisi punaisessa nyrkkeilyviitassaan näkyvistä… mestari, aivan niin.
Ali on yhä mestari – ainakin minun mestarini, olkoonkin, että Frazierilla on titteli toistaiseksi. Se ei merkitse mitään, sillä tässä ottelussa oli kysymyksessä paljon enemmän kuin pelkkä titteli, tai nyrkkeilyn raskaan sarjan historian tekeminen, tai vuosikymmenen tai vuosisadan ottelu, tai eniten mainostettu, tai laajimmin televisioitu tai rahallisesti tuottavin matsi.
Tässä ottelussa oli kysymys erään miehen periaatteista ja moraalista ja rohkeasta taistelusta valkoista järjestelmää vastaan – ja otellessaan nuo 15 erää, lyödessään Frazieria, hän samalla löi symbolisesti kaikkia niitä tuhansia ja taas tuhansia, joita Frazier ruumiillisti ja jotka sydämestään toivoivat Alin häviötä – ja olivat tehneet parhaansa, että hän ei voisi voittaa, koska ”Ali on ollut 43 kuukautta kehästä, hän on liian vanha, hän on hitaampi kuin ennen, hänen jalkatyönsä ei ole enää sama, hänen fyysinen kuntonsa on pettävä…”
Urheilutoimittajat, nuo ’asiantuntijat’, jotka kaikkialla maailmassa mestaroivat kymmeniä ­lehtien urheilusivuja, radiolähetyksiä ja urheiluruutuja ratkaisten ihmiskohtaloita heille haisevan isänmaallisuuden ja Ateenalaisten laulun – Kaunis on kuolla kun joukkoni eessä urhona kaadut, taistellen puolesta maas -hengessä… – onnistuivat taas.
He eivät kertakaikkiaan salli Alin voittavan – eivät vaikka hän tyrmäisi, sillä kun hän tyrmää, ”iskussa oli jotain hämärää” tai ”ottelu oli järjestetty”, kuten Listonin aikoihin.
Ja jos hän sitten lyö niin hitaasti, että urheilu­toimittajakin ehtii älytä iskun, hän on syyllistynyt ”pakoiluun, juossut karkuun, ei kestä iskuja, ei uskalla lähiotteluun, ei rohkene antaa hakata itseään”.
Alin ja Frazerin kohtaamista oli seuraamassa ­laatokallinen niin viihde- kuin alamaailmankin ­kermaa – Apu-lehden otsikointi oli silkkaa 70-lukua.

Kahden voittamattoman ottelu

Melko tunteikasta tekstiä toimittajalta – ja sopii kysyä, oliko se yhtään objektiivisempaa kuin Määttäsen pilkkaamien urheilutoimittajien ”mestarointi”.
Siinä Määttänen ainakin oli aivan oikeassa, että Muhammad Alin ja Joe Frazierin ottelussa todella oli kyse paljon isommistakin asioista kuin vain kahden huippu-urheilijan kohtaamisesta.
Jotta nykylukija saisi käsityksen tilanteesta ja panoksista 8. maaliskuuta 1971, emme lähde ­suoraan New Yorkiin Madison Square Gardenin katsomoon, vaan kertaamme ensin, miten oli mahdollista järjestää ottelu, jossa kohtasi kaksi kirjaimellisesti voittamatonta maailman­mestaria.
Apu esitteli lukijoilleen nyrkkeilyn raskaan sarjan uuden maailmanmestarin Joe ­Frazierin koko perheen.

Muhammad Ali loi itsestään legendan

Cassius Marcellus Clay Jr. teki vaiku­tuksen koko nyrkkeilyä seuraavaan maailmaan viimeistään Rooman ­olympialaisissa 1960.
Vasta 18-vuotias yhdysvaltalaisheppu – joka oli vähällä jättää kisat väliin lentopelkonsa takia – voitti raskaassa keski­sarjassa helposti muiden muassa hallitsevan olympiavoittajan, neuvostoliittolaisen ­Gennadi Šatkovin, ja löylytti finaalissa kolminkertaisen Euroopan mestarin, puolalaisen ­Zbigniew Pietrzykowskin.
Se oli suuri käännekohta Cassius Claylle ja koko urheilevalle maailmalle ylipäänsä, hehkutti Ali-elämäkerran (Ali: A Life, 2017) kirjoittanut Jonathan Eig. Se oli hetki, jolloin siirryimme vanhasta urheilumaailmasta uuteen maailmaan, jossa mustista urheilijoista alkoi tulla poliittisia hahmoja.
Kun Clay vuonna 1961 tapasi Las Vegasissa suurisuisen showpainija Gorgeous Georgen, hän imuroi tältä olennaisia vaikutteita. En ollut koskaan ujostellut puheissani, mutta silloin ­tajusin, että jos uhoaisin vielä enemmän, ihmiset maksaisivat mitä vain päästäkseen näkemään minut, elämäkerturi Thomas Hauser kertoo Clayn hoksanneen. Kun valmentaja Angelo ­Dundee vielä auttoi Claytä löytämään sopivat toimittajat hehkuttamaan itsevarmaa ja sana­valmista ”nyrkkeilyn ihmelasta”, yksi vuosikymmenen näkyvimmistä mediahahmoista alkoi olla valmis ottamaan paikkansa maailmassa.
Cassius Clay oli nyrkkeillyt vasta 19 ammattilaisottelua kohdatessaan raskaan sarjan hallitsevan maailmanmestarin Sonny Listonin. Jo edeltävään otteluun, Henry Cooperia vastaan, Clay oli saapunut viitassa ja kruunussa. Tällä kertaa hän mylväisi ensi kertaa legendaariset sanansa: Olen suurin, olen kaunein! Liston puolestaan ­pelkäsi nyrkkinsä juuttuvan nuoren haastajan suureen suuhun.
Clay järjesti ottelun esinäytöksistä ennen näkemättömän show’n. Hän nimitteli Listonia ”rumaksi karhuksi” ja tunkeutui tämän harjoitussaliin ja lopulta jopa kotipihalle – ja soitti vielä omatoimisesti median seuraamaan ­performanssiaan. Hän hillui Listonin pihalla ­turkin ja karhunrautojen kanssa, kunnes Liston sai hiilihangon ja poliisien avulla haastajansa vetäytymään.
Kun Clay sitten voitti Listonin 25. helmikuuta 1964 kuten oli uhonnutkin, universumiin oli ­syttynyt uusi supertähti.
Näyttelijä Burt Lancaster (vas) tapasi Joe Frazierin ja hänen managerinsa Yank Durhamin Philadelphiassa muutama päivä ennen historiallista ottelua.

Muhammad Ali kieltäytyi Vietnamin sodasta

Tuore mestari edusti monella tavalla uutta aikaa. Hän esimerkiksi osallistui näkyvästi afroamerikkalaisten kansalaisoikeustaisteluun. Hän oli ystävystynyt Malcolm X:n kanssa ja liittynyt Nation Of Islamiin, ”mustiin muslimeihin”, jo kauan ennen Listonin kohtaamista, mutta pitänyt asian salassa, jotta ei olisi vaarantanut mestaruusottelun toteutumista. Hän ilmoittikin kääntymyksestään julkisesti heti ottelun jälkeisenä päivänä.
Siitä ’isänmaalliset’ urheilutoimittajat todella vauhkoituivat, kommentoi Sakari Määttänen Avussa. Kun hän lisäksi otti nimen Muhammad Ali, he pitivät huolen, että hänestä tuli kansan ­silmissä ’vääräuskoinen’, ’petturi’, ’epäkelpo ­kansalainen’. Ja hänen uutta nimeään he eivät­ ­koskaan voineet hyväksyä. Ali oli heille yhä ­Cassius, joka on loukkaus, koska se on valkoisen orjapiiskurin antama valkoisen nimi.
Todellinen isänmaan vihollinen Alista tosiaan tulikin useimpien valkoisten silmissä viimeistään silloin, kun hän uskonnolliseen vakau­mukseensa vedoten kieltäytyi asepalveluksesta ja lausui Vietnamin sodasta muun muassa, ettei hänellä ollut mitään Vietkongia vastaan.
Siitä seurasi viiden vuoden vankilatuomio, passin takavarikointi, maailmanmestaruus­tittelin menettäminen sekä nyrkkeilylisenssin peruuttaminen.
Muhammad Alin uran piti olla mennyttä.
Ja nyt onkin aika siirtyä maaliskuun kahdeksanteen päivään 1971 ja jännityksestä kiehuvaan Madison Square Gardeniin New Yorkiin.
Frazier onnistui iskemään Alin kanveesiin vasurilla. Siitä koukusta tuli yksi nyrkkeilyhistorian kuuluisimmista iskuista.

Ottelussa vastakkain 60-luvun Amerikan ääripäät

Koskaan aikaisemmin ei viihdemaailman historiassa ole maksettu viittä miljoonaa dollaria yhden illan työstä, ­päivitteli New York Postin kolumnisti Milton Gross.
Toisaalta koskaan aikaisemmin ei ollut järjestetty vastaavaa otteluakaan: vastakkain oli kaksi raskaansarjan nyrkkeilijää, joista kumpikaan ei ollut menettänyt mestaruuttaan ottelemalla. Samalla olivat symbolisesti vastakkain 60-luvun radikalisoitunut, sodanvastainen ja rotusyrjintää vastustava nuoriso ja isänmaallisten, valkoisten konservatiivien Amerikka. Edellisiä edusti ­rääväsuinen musta muslimi, jälkimmäistä ”hyvä musta” eli Alin mukaan ”Setä Tuomo”. Se oli ­verisin loukkaus, jonka afroamerikkalainen ­saattoi toiselle heittää, sillä nimittäin tarkoitettiin valkoisen miehen nöyrää orjaa.
Se todellakin oli Fight of the Century, Vuosi­sadan ottelu, kuten sitä mainostettiin. No home tv, tätä et näe kotona tv:stä! Se ei sentään ihan pitänyt paikkansa, sillä radikaalin ja vanhoillisen Amerikan yhteenotot mielenosoituksissa ja ­mellakoissa olivat jo muutaman vuoden olleet tavanomaisia perusuutisia.
Ottelu oli mahdollista järjestää, kun liitto­valtion tuomioistuin oli todennut ottelukiellon loukkaavan Alin perustuslaillisia oikeuksia. Lisäksi Ali oli onnistunut välttämään vankeustuomion täytäntöönpanon.
Ali oli yrittänyt saada Frazierin turhautumaan ­pelehtimällä aivan tämän naaman edessä ja hymyilemällä samalla ärsyttävästi. Alin kekkuloinnista huolimatta Frazier otti ottelun hallintaansa.

Ali yritti tyrmäystä

Frazier oli Vuosisadan ottelun ennakkosuosikki. Vedonlyöntikerroin oli hänen hyväkseen 6:5. Pääsyliput myytiin ­loppuun päivässä, ja 20 455 katsojaa oli Madison Square Gardenin yleisöennätys. Massan joukossa tuikki puoli galaksillista eri alojen tähtiä.
Kahden nyrkkeilijän – eli Alin – kustannuksella saivät TÄHDET esiintyä ja näyttäytyä: Frank Mafia Sinatra, Dean Martin, Michael Caine, tv:n David Frost mustan tyttöystävänsä Diahann ­Carrollin kanssa, Gene Kelly, Burt Lancaster, ­Playboyn Hugh Hefner ja hänen ystävättärensä Barbi Benton, pormestari Lindsay ja kolme ­viimeisintä astronauttia. Ursula Andress ja ­Jean-Paul Belmondo, Diana Ross, Nancy Wilson, Aretha Franklin ja monet muut.
Ali yritti saada Frazierin turhautumaan ­pelehtimällä aivan tämän naaman edessä ja hymyilemällä samalla ärsyttävästi. Vastustajan kekkuloinnista huolimatta Frazier otti vähitellen ottelun hallintaansa ja iski yhdennessätoista erässä Alia kahdesti koukulla kasvoihin ja ­vartaloon, minkä jälkeen Ali vaikutti jonkin aikaa tokkuraiselta.
Viimeisessä erässä Ali yritti tyrmäystä, mutta Frazier onnistui iskemään hänet kanveesiin vasurilla. Siitä koukusta tuli yksi nyrkkeilyhistorian kuuluisimmista iskuista.
Ottelun lopputulos oli silti monen katsojan mielestä kaikkea muuta kuin selvä.
Tuomaristo vetäytyi harkitsemaan.
Avun New Yorkin -kirjeenvaihtaja Sakari Määttänen raportoi maaliskuussa 1971 tunteikkaasti Muhammad Alin ja Joe Frazierin ottelusta.

Kirjeenvaihtajan ja kirjailijan jälkilöylyt

Tuloksen julistamista odotellessa Avun kirjeenvaihtaja Määttänen piipahti julkkisaitiossa tervehtimässä tuttavaansa, kirjailija-toimittaja Norman Maileria. He keskustelivat Määttäsen mukaan pitkään ottelusta ja hakivat yhdessä historiallisia rinnastuksia. He saivatkin lopulta kaivettua esiin jopa natsikortin.
Tässä ottelussa oli samat ainekset kuin 1938 vanhassa Gardenissa käydyssä – tähän saakka suurimmaksi mainostetussa Joe Louis–Max Schmeling -yhteenotossa. Schmeling purjehti Hampurista New Yorkiin, Adolf Hitlerin saattelemana superrodun toivona. ’Das Reich’, valtakunta ja sen pompöösi pellejohto rutisti hänen kättään laiturilla ja toivotti jäähyväisiksi: – Te tulette ­voittajana takaisin. Se oli enemmän kuin toivotus, se oli määräys!
Schmeling ei tullut! Aikaan 1.40 ensimmäisessä erässä Joe Louis pudotti Max Schmelingin – ja voitto merkitsi tuolloin enemmän kuin titteli ja ­sarjan maailmanmestaruus. Ihmisoikeudet, humaanisuus ja inhimillisyys puhuivat Louisin nyrkillä.
Tuomaristo julisti yksimielisesti ­Frazierin voittajaksi pistein 9–6.
Se oli Alin ammattilaisuran ­ensimmäinen tappio.
Määttänen oli erittäin tyytymätön.
Väitän, että Joe Frazierista tehtiin tekemällä mestari.
Ottelun Gardenissa voitti Muhammad Ali ­eräluvuin 9–6!
Väittämälleni löytyy muitakin puoltajia, jotka eivät ole urheilutoimittajia. – – Jos seuraavaa ­kierrosta enää tulee, voittaja on Muhammad Ali. Olen valmis lyömään siitä vetoa!
Tiedossa ei ole, löikö Määttänen lopulta vetoa jonkun kanssa.
Olisi ainakin kannattanut.
Muhammad Ali ja Joe Frazier kohtasivat toisensa uudelleen Filippiinien Manilassa, lokakuussa 1975.

Vielä kerran suunsoittoa ja selkäsauna

Ali ja Frazier kohtasivat seuraavan kerran vuonna 1974 ottelussa, jonka voittaja pääsi ­haastamaan maailmanmestari George Fore­manin. Ali voitti sekä Frazierin että Foremanin.
Frazier ja Ali kohtasivat vielä kolmannenkin kerran vitsikkäästi Thrilla in Manilaksi nimetyssä kamppailussa Filippineillä.
Tunnelma Manilan kehässä oli aivan erityisen sähköinen, sillä Ali oli tapansa mukaan pannut vastustajaansa etukäteen melko reippaasti alta lipan. Hän oli haukkunut Frazieria muun muassa lukutaidottomaksi gorillaksi, minkä vuoksi ­Frazierin lapsia oli ruvettu kiusaamaan koulussa. Se oli taatusti vielä yksi ylimääräinen lapiollinen Frazierin jo ennestään raskaaseen kaunojen kottikärryyn.
Mutta senkin taistelun jälkeen Ali oli edelleen suurin ja kaunein.
Kapinallisin ja ärsyttävin hän olisi joka tapauksessa ollut, vaikka olisi turpiinsakin saanut.
Arvokkaasti ikääntyneet nyrkkeilyveteraanit Joe Frazier (1944–2011) ja Muhammad Ali (1942–2016) urheilugaalassa Hollywoodissa 2002.

Vuonna 1971

  • 7.2. Sveitsissä järjestettiin kansanäänestys naisten äänioikeudesta ­valtiollisissa vaaleissa.
  • 10.3. Yhdysvaltain perustus­lakiin tehty 26. lisäys alensi äänioikeuden ­ikärajan 18 vuoteen.
  • 15.3. Vuonna 1967 pysäytetty Lievestuoreen paha­maineinen sellutehdas käynnistettiin laajasta vastustuksesta huolimatta uudestaan. Tehdas oli maankuulu lammestaan, johon oli vuosi­kymmenien ajan johdettu jätelipeää.
Kommentoi »