Image

Monika Fagerholmin kaleidoskooppinen maailma

Monika Fagerholmin kaleidoskooppinen maailma
Monika Fagerholm on Suomen arvostetuimpia kirjailijoita, jonka teosten tiheää maailmaa ja intensiivistä kieltä voi pitää kotimaisessa kirjallisuudessa ainutlaatuisena. Miten Fagerholm sen tekee?

Fläppitaulussa lukee mustalla tussilla ”Stalkern”. Alla viivat ja nuolet syhertävät ristiin rastiin.

Ne on piirtänyt kirjailija Monika Fagerholm, joka asettuu työhuoneensa pöydän ääreen. Hänellä on mustat housut, taivaansininen villatakki ja kaulassa helminauha.

Pöydälle on katettu viinerit, kupit ja kahvi termarissa. Kirkasvalolamppu palaa.

Ruskeaksi rapatun omakotitalon yläkerrasta näkyy nurmikon yli vastapäiselle talolle. Ulkona tuoksuvat takapihojen jo käyneet omenat ja viilenevien öiden kosteuttama multainen maa.

Kirjallisuuden Nobelit on jaettu edellisenä päivänä, yksi Olga Tokarczukille, toinen Peter Handkelle.

”Siis Tokarczukhan on aivan upea! Mutta Handken suhteen mulla on vähän ongelmia”, Fagerholm sanoo valinnoista. Hän on miettinyt niitä.

Handke on ollut Fagerholmille ”yksi suurista” siitä lähtien, kun hän luki Handkea ensimmäisen kerran työskennellessään iltaisin Kulosaaren kirjastossa 80-luvun alussa. Mutta Handken kommentteja Balkanin sodasta (hän on muun muassa kieltänyt Srebrenican kansanmurhan olemassaolon) sekä sotarikollisena tuomitun Slobodan Miloševićin hautajaisissa pitämää puhetta ei Fagerholmista voi ohittaa.

”Näitä ihmisiä on vielä elossa. Naisia, jotka on joukkoraiskattu, ihmisiä, joita on kidutettu. Ja sitten on kaikki kuolleet, joiden sukulaiset ja läheiset on elossa myös.”

Palkinnon yhteydessä moni sitä puolustanut vetosi, että kirjallisuus ja politiikka ovat eri asioita. Niin ne ovat Fagerholmistakin, johonkin pisteeseen (hänestä kirjailijoiden velvollisuuksiin kuuluu osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun ja esimerkiksi tehdä työtä vangittujen ja vainottujen kirjailijoiden puolesta), mutta se on myös etuoikeutettu argumentti.

”Jos ajatellaan vaikka balkanilaisia ja bosnialaisia lukijoita, niin ei heillä ole sitä ylellisyyttä, että he voivat tässä asiassa sanoa, että kirjallisuus ja politiikka eivät kuulu yhteen.”

”Kyllä Handkea voi lukea ilman tätä palkintoakin.”

Monika Fagerholm on Suomen arvostetuimpia kirjailijoita.

Hänen läpimurtoromaaninsa Ihanat naiset rannalla (1994) sai Runeberg-palkinnon ja oli sekä Finlandia- että Ruotsin August-ehdokas.

Amerikkalainen tyttö (2004) voitti August-palkinnon.

Hänellä on Kirjallisuuden valtionpalkinto, Pro Finlandia -mitali ja Ruotsin akatemian pohjoismainen palkinto. Kolmesti hän on ollut ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnossa.

Fagerholmin uusin romaani, syksyllä ilmestynyt Kuka tappoi bambin? oli Finlandia-ehdokkaana.

Suomen lisäksi Fagerholm on suosittu Ruotsissa, suurempi kuin esimerkiksi toinen iso suomenruotsalainen, Kjell Westö.

Fagerholmia pidetään kirjailijoiden kirjailijana. Häntä lukevat niin Karl Ove Knausgård kuin Sara Stridsberg.

Palkittua Amerikkalaista tyttöä myytiin August-palkinnon jälkeen siellä pelkästään pokkarina lähes 200 000 kappaletta. Kuka tappoi bambin? nousi ilmestyttyään sekä Dagens Nyheterin että Svenska Dagbladetin kriitikkolistojen kärkeen ja oli mukana August-ehdokasveikkailuissa.

Fagerholmia pidetään kirjailijoiden kirjailijana. Häntä lukevat niin Karl Ove Knausgård kuin Sara Stridsberg.

Fagerholmin teosten maailma on tunnistettava. Niissä on vahva, liki maaginen tunnelma. Ne tapahtuvat kuvitteellisilla rannikon pikkupaikkakunnilla, joiden nimi on Seutu, Lattaniemi ja Harmaala. Tarinan seassa soi musiikki, ja tekstiin punotaan kirjallisia viitteitä.

Usein tapahtumien taustalla on rikos.

Kuka tappoi bambin? -romaanissa se on nuoren naisen joukkoraiskaus. Tekijöinä on joukko samanikäisiä poikia.

Väkivallanteon ympärille syntyy mieliä hajottava hiljaisuus, niin uhrin, tekijöiden kuin heidän omaistensakin. Vaikealle tapahtumalle ei ole sanoja. Huhut ja tarinat alkavat liikkua.

Bambissa, kuten Fagerholmin kirjoissa yleensäkin, kerronta kiertyy auki kuin kaleidoskooppi. Ei suoraviivaisesti tai siististi vaan sirpaleittain ja eri aikatasoissa sahaten. Reaalimaailman tapaan fagerholmilaisessakaan maailmassa tapahtumat eivät etene lineaarisesti tai loogisesti vaan vyyhtinä, josta näemme vain palasia kerrallaan.

Tarinoiden sirpaleet limittyvät aukkoiseksi kudelmaksi siitä, mitä kenties tapahtui – tai oli tapahtumatta – siinä suuressa narratiivissa, jota kerromme yhteisöstämme ja itsestämme.

Fagerholmin romaanien suuria teemoja ovat valta ja niiden ympärille syntyvät hiljaisuudet. Mitä todella tapahtui? Kenellä on valta kertoa siitä? Mitä on totuus?

Fagerholm on asunut viimeiset parikymmentä vuotta Tammisaaressa. Juuri sen kaltaisessa paikassa, johon hän sijoittaa romaaninsa.

Pienet paikkakunnat kiehtovat häntä, koska niissä vallankäytön ja hiljaisuuden rakenteet ovat paljaina näkyvillä.

”Täällä kyse on joskus elämästä ja kuolemasta”, Fagerholm sanoo työhuoneensa kahvipöydässä.

”Pienessä yhteisössä määritellään koko ajan, mikä sinä olet ja millainen. Tuo oli isäsi, tuo äitisi, joten sinä olet tällainen. Eli tällainen klaanimainen ajattelu.”

Ja määritteleminen on tietenkin vallankäyttöä, kuten myös vaikeneminen. Niiden mekanismit kiehtovat Fagerholmia.

”Miten me käsitellään hiljaisuutta, ja perimmäisenä kysymyksenä, onko hiljaisuus hyväksi?”

Ne ovat Kuka tappoi bambin? esittämiä kysymyksiä.

Alun perin sen tosin piti olla aikalaisromaani. Vuonna 2015, kun kirjoitusprosessi alkoi, Fagerholm oli vähän päälle viisikymppinen. Hänestä tuntui, että oli sopiva hetki tarkastella, mitä ajassa oli tapahtumassa. (Suunnitteli hän tosin hetken myös suhderomaania, siitä huolimatta, että vihaa avioliittoromaaneja – mutta se olisi voinut hänestä olla romaanille hedelmällistä. Olihan hän kirjoittanut Ihanat naiset rannallakin vähän samoista lähtökohdista, tehdäkseen suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa kliseisen kesäparatiisiromaanin omalla tavallaan.)

Mutta sitten ajassa alkoi tapahtua.

Fagerholm alkaa listata, mitä kaikkea. Oli Kreikan velkakriisiin liittyvä kansanäänestys, jonka tulos ei miellyttänyt EU:ta. Fagerholm oli nähnyt tavallisten kreikkalaisten ahdingon Leroksen saarella, missä hän käy vetämässä kirjoitustyöpajoja ja viettää lisäksi yleensä pari viikkoa itsekseen lokakuussa.

”EU mitätöi demokraattisia vaaleja, ja mä ajattelin, että täähän on iso juttu!”

”Okei, tää oli yks!”

(läpsäys pöytään)

Pakolaisia alkoi tulla Eurooppaan. Leroskin täyttyi ylittäjistä. Fagerholm johti kotona Tammisaaressa keräystä, jossa koottiin rahaa saaren pakolaiskeskusta varten.

(läpsäys)

Vuonna 2017 tuli #metoo. Fagerholm seurasi tiiviisti Weinstein-uutisointia (ja myöhemmin Epsteiniä).

(läpsäys)

Samana vuonna, kesällä 2017 Tammisaaressa murhattiin nuori nainen raa’asti. Tekijä oli entinen poikaystävä, paikkakuntalainen nuori, joka päätti tekonsa itsemurhaan.

Aikalaisromaanissaan esittämänsä kysymykset olivat jo aika pian aloittamisen jälkeen alkaneet tuntua Fagerholmista naiiveilta, halveksittaviltakin. (Hän ei mene niihin tässäkään.)

”Monet aikalaisromaanit, jotka käsittelevät akuutteja asioita, ovat huonoa kirjallisuutta.”
Monika Fagerholm

”Jos tekee aikalaisromaanin, siitä pitäisi löytää ote.”

Olisi ehdittävä prosessoida tapahtunutta, ottaa etäisyyttä, keksiä vielä löytämätön tapa käsitellä aihetta, jotta se olisi muutakin kuin pamfletti.

”Monet aikalaisromaanit, jotka käsittelevät akuutteja asioita, ovat huonoa kirjallisuutta.”

”Siellä on se hirveä Migri ja tässä on pakolaiset…. Ei siitä oikein tuu mitään!”

Murhan jälkeen Tammisaari oli sokissa ja Fagerholm sen mukana. Hän huomasi joutuneensa juuri sellaisen hiljaisuuden keskelle, jollaiset kiinnostivat häntä. Hän alkoi pitää päiväkirjaa ja kirjasi päivä päivältä ylös, miten vaikeneminen syntyi ja eteni.

Sitä, miten aluksi kaikki tieto, faktat, tapahtumista saatiin muualta kuin Tammisaaresta: Vaasasta, Helsingistä, Ilta-Sanomista. Ja miten vaikea on puhua silloin, kun kaikki tuntevat uhrin, tekijän ja tämän läheiset. Nuori mies oli paikkakunnan urheilulupaus, perhe arvostettu. Nuori nainen oli ulkopaikkakuntalainen.

”Hiljaisuus laskeutui hyvin nopeasti.”

Alkoi juoruilu, kun sanoja ei ollut. Fagerholm kirjoitti aiheesta kolumnin Arbetarbladetiin, missä hän kysyi, miten voimme puhua asioista, joista sanomme, ettemme voi puhua.

”Noin vuoden päästä oli mun mielestä paikoin jo sellainen vire päällä, että tämä oli tytön oma vika.”

Murhaa seuraavana naistenpäivänä Fagerholm järjesti yhdessä uhrin parhaiden ystävien kanssa muistokonsertin, jossa esiintyi muun muassa Krista Siegfrids. Konsertin alla hän kävi Ylen Efter Nio -ohjelmassa keskustelemassa siitä, että emme saa unohtaa tätä nuorta naista vain koska tapahtuneesta on vaikea puhua. Hänen elämäänsä pitää muistella, kuka hän oli ja mitä hän teki – ei hän ollut vain uhri vaan nuori ihminen.

Kuka tappoi bambin? -romaani on kerrottu joukkoraiskaukseen osallistuneen tekijän näkökulmasta.

”Mä ajattelin, että mä kirjoitan esiin tällaisen ihmisen, joka oli osallinen ja joka haluaa kantaa syyllisyyttä, mutta jonka ei anneta kantaa sitä.”

Vaikenemisesta syntyy hiljaisuuden trauma.

”Hän jää hirveän yksin, eikä toivu tästä”, Fagerholm sanoo.

”Kaikille kirjassa käy huonosti hiljaisuuden takia. Uhrille käy huonosti, syyllisille käy huonosti, eli ei ole voittajaa. Juuri hiljaisuus hajottaa kaiken.”

Monika Fagerholm syntyi ja kasvoi Puotilassa, Itä-Helsingissä. Äiti työskenteli Rikhardinkadun kirjaston lastenosastolla, isästä tuli 80-luvulla Teknillisen korkeakoulun professori. Perhe asui aravatalossa. Kodissa asui myös nuori lastenhoitaja Maija, josta tuli Fagerholmille varaäiti. Kun hän lopetti työnsä perheessä, Fagerholmin äiti järjesti hänetkin töihin Rikhardinkadun lastenosastolle.

”Olen ajatellut, että varhaisnuoruudessa mulla oli kaksi äitiä, jotka molemmat olivat töissä lastenosastolla kirjastossa.”

Äiti oli avoin, dominoiva ja suuri persoona, isä sen täydellinen vastakohta, sisäänpäin kääntynyt ja hiljainen.

Etäiseksi jäänyt jo seitsemänkymppinen isoäiti palasi 70-luvun alussa naiskirjailijoiden seminaarista Ruotsista kaftaaniin pukeutuneena.

Suvussa oli myös yksi kirjailija, kouluja käymätön äidin äiti Elin Herrgård. Hän oli julkaissut esikoisteoksensa 1960-luvun alussa kuusikymppisenä, luonut nahkansa ja noussut miehensä varjosta. Fagerholmille on jäänyt mieleen eräs kerta, kun muuten etäiseksi jäänyt jo seitsemänkymppinen isoäiti palasi 70-luvun alussa naiskirjailijoiden seminaarista Ruotsista kaftaaniin pukeutuneena.

Kotona oli tietenkin äidin työstäkin johtuen paljon kirjoja, ja Fagerholm kyllä luki ja kirjoittikin jotain lapsena. Mutta teini-iässä Fagerholm ei halunnut olla missään tekemisissä kirjojen kanssa.

Fagerholm oli lapsena ujo ja hiljainen. Lukiossa hän oli kerran puhumatta omien sanojensa mukaan kokonaisen vuoden.

”Olin tavallaan lukossa.”

Mutta hän oli hyvä oppilas, suorittaja. Lukion jälkeen hän haki opiskelemaan psykologiaa, ”koska sinne oli vaikea päästä”. Opinnot tyssäsivät, kun vuorossa oli harjoittelujakso mielisairaalassa.

”Ajatus tuntui aivan hurjalta, että tätä mä en vaan pysty tekemään.”

Fagerholm vaihtoi psykologian kirjallisuustieteeseen.

”Todella hyvä career choice.”

Fagerholmin opiskelukaverista,”runoiljakomeetta” Merja-Riitta Stenroosista, tuli hänen bestiksensä ja tärkeä hahmo. He liikkuivat yhdessä kirjallisuuspiireissä ja perustivat lehtiprojekteja. Yhdessä Kjell Westön ja Henrika Ringbomin kanssa he julkaisivat ensin Blå- ja myöhemmin Klo-kirjallisuuslehteä.

”Meille tämä oli tärkeää, koska me haluttiin tuoda esille uusia kirjailijoita. Me käännettiin myös aika paljon tekstejä, jotka oli meidän sukupolvelle tärkeitä.”

Fagerholm kirjoitti esseen Martin Amisin kirjasta Money, Westö kirjoitti Bret Easton Ellisistä.

Fagerholm oli alkanut miettiä, että haluaisi kirjoittaa itsekin.

25-vuotiaana vuonna 1986 hän lähti kirjoituskouluun Biskops Arnöhön Ruotsiin. Siellä hän kirjoitti ensimmäisen novellikokoelmansa Sham (1987) melkein valmiiksi.

Nyytäjä kielsi Fagerholmilta ylianalysoinnin ja pakotti katsomaan, siis näkemään. Enemmän konkretiaa, lisää fyysisyyttä, toimintaa ja yksityiskohtia.

Toisen teoksensa, Patrician, jälkeen kirjoittaminen alkoi tuntu pinnistelyltä. Fagerholm oli hurahtanut Julia Kristevaan ja halusi kirjoittaa älykkäästi.

”Mun kirjoittaminen oli vain kuvittamista.”

Vasta Outi Nyytäjän Ylellä pitämä dramaturgian kurssi 1990-luvun alussa vapautti Fagerholmin mukaan hänen kirjoittamisensa. Nyytäjä kielsi Fagerholmilta ylianalysoinnin ja pakotti katsomaan, siis näkemään. Enemmän konkretiaa, lisää fyysisyyttä, toimintaa ja yksityiskohtia.

”Kaikki mun kirjoittaminen meni uusiksi, löysin sen mun jutun.”

”Aloin kirjoittaa 60-luvusta, simppeleitä asioita. Mitä tapahtui 60-luvun alussa just ennen sitä poliittista liikehdintää, kun telkkari tuli kaikkiin olohuoneisiin.”

Hän kävi läpi muistikuviaan lapsuudesta: Äitiään ja naapuriystävätär Gudrunia istumassa kalliolla polttelemassa savukkeita, kun Fagerholm oli neljän vanha. Itseään katselemassa näitä cooleja, kauniita, tyylikkäitä naisia. Sitä tunnetta.

Tästä alkoi Fagerholmin mukaan hänen kirjoittamisensa. Syntyivät Bella ja Rosa, syntyi Ihanat naiset rannalla.

Lehtien sitaateissa, kuten tässäkin, Monika Fagerholm ”puhuu” lyhyesti ja siististi. Oikeasti hän ei puhu lainkaan niin.

Hän puhuu kuten kirjoittaa: polveilevasti, p-i-t-k-i-n lausein, edes takaisin, painottaen, PISTE, paluu taaksepäin, uudelleen eteenpäin, okei, LÄPSÄYS pöytään, stop, nyt mä aloin taas esitelmöidä.

Kun jokin ajatus pitää sanoa täsmällisesti, hän vaihtaa äidinkieleensä ruotsiin.

Fagerholm pahoittelee tulleensa nyt vanhemmiten äitinsä tapaan puheliaaksi, yrittää hillitä itseään. Eräs vastaus alkaa haastattelunauhalla kohdasta 6.47 ja päättyy sivupolkujen kautta 57.23.

Fagerholm myös kirjoittaa, paljon, joka päivä, uudestaan, uudestaan, uudestaan. Hänen kirjojensa maailmat syntyvät kirjoittamalla. On kirjoitettava auki kokonainen maailma, jossa on dimensiota ja oma logiikka.

”Teksti on horisontaalinen pelkästään paperilla. Heti kun sä rupeat lukemaan, se muuttuu moniulotteiseksi”, Fagerholm sanoo.

”Ja tää on mun mielestä kiehtovaa, eli että kirjoitetaan samalla tavalla kuin luetaan!”

Ensimmäiseksi Fagerholm kirjoittaa raakaversion, nopeasti, noin kuukaudessa, noin viisi sivua päivässä. Hän otti metodin käyttöön Ihanat naiset rannalla -romaanissaan. Suunnitelmana oli tehdä kirja valmiiksi kuukaudessa. Sen verran hänellä oli vapaata päivätöistään Tilastokeskuksen kääntäjänä (suomi–ruotsi).

Metodi oli peräisin Mika Waltarilta. Omaelämäkerrasta Fagerholm oli lukenut, että Waltari kirjoitti päivässä aina tietyn määrän sivuja, seuraavana saman verran lisää ja niin edelleen. Fagerholm laski: viisi sivua päivässä – ja kolmenkymmenen päivän päästä romaani olisi valmis.

Tietenkään se ei ollut.

Mutta Fagerholm huomasi, että tekeminen sopi hänelle, se piti kirjoittamisen energiaa yllä.

”Idea on siinä, että sä pistät jonkun mekanismin käyntiin. Tärkein juttu on, että et tee liikaa, etkä liian vähän, ja päivästä päivään liikut koko ajan eteenpäin.”

Kohtauksia, outoja hahmoja, ihmeellisiä kuvia, kaiken pitää antaa tulla ulos sensuroimatta. Fagerholm puhuu intuitiivisesta metodista, leikistä ajattelun sijaan.

”Gå till det som bränner”, mene sitä kohti mikä polttaa.

Nämä ”polttopisteet” voivat Fagerholmin mukaan olla kuvia, esineitä, päässä toistuvia lauseita… Kaikenlaisia ”tyhmiä asioita, jotka saavat meidän sydämemme tykyttämään”. Ne avaavat tien häpeällisiin kokemuksiin, tekoihin ja ajatuksiin – ja juuri niissä on hirveästi energiaa, Fagerholm sanoo.

Ja tästä energiasta syntyy kirjan tekijä X. Se jokin, mitä ei pysty pukemaan sanoiksi, mutta jonka voi tuntea, joka polttaa ja josta syntyy hyvää kirjallisuutta.

”Nykyään tehdään aika paljon hyvin tehtyjä kirjoja, joissa kaikki on oikein. Eli pystytään todella tekemään tarinaa, kaikki dramaturgia istuu.”

”Mä oon miettinyt, että miksi mun mielestä nää on kuolleita kirjoja. Just sen takia, että ne on niin ajateltuja, että niiltä puuttuu tekijä X. Kirjoittaja on kirjoittanut sen pois tai ei ole uskaltanut kohdata perimmäistä omaa tietämättömyyttään.”

Fagerholm antaa esimerkin eräästä omasta polttopisteestään, ”hirveästä kappaleesta”, jonka kertosäe pyörii hänen mielessään.

Se kuuluu: ”You’re my heart, you’re my soul…”

”Maailman hirvein lause!” Fagerholm puuskahtaa ja alkaa nauraa.

Modern Talkingin 80-luvun hittikappaleessa on jokin energia, mitä Fagerholm ei vielä tajua.

”Se on mulle hyvin häpeällinen kohta, koska mä oon mielestäni hyvin intellektuaalinen henkilö. Ja se on typerä!”

”Mutta nää on just niitä polttopisteitä. Dieter ja Thomas on ne, jotka on sanoittaneet mun polttopisteen!”

Voi olla, että vielä jonain päivänä, oikeana hetkenä se päätyy johonkin Fagerholmin romaaneista, asettuu osaksi sen maailmaa.

Kun työn alla olevan kirjan raakaversio on kasassa, Fagerholmilla on materiaali ja jonkinlainen tarina. Kakkosvaiheessa hän ryhtyy työstämään sitä, tutkimaan ajatuksia pidemmälle, tekemään tekstiä. Tässä vaiheessa syntyy Fagerholmin romaanien kieli.

Fagerholmin intensiivinen, heittäytymistä vaativa tekniikka on ajanut hänet myös loppuun. Säihkenäyttämöä kirjoittaessaan hän sai kaksi ”hermoromahdusta”.

Ja tämä vaihe vie pitkään, usein vuosia.

”Ja sen takia mä en pysty seuraamaan deadlineja. Koska jos mä miellän tän suorituksena, mulle tulee blackout, kaikki pysähtyy siihen, eli mä yritän tehdä liian valmista liian aikaisin.”

Kolmannessa ja viimeisessä vaiheessa Fagerholm viimeistelee tekniikan: perspektiivin, tekstiä lause lauseelta ja niin edelleen.

Fagerholmin intensiivinen, heittäytymistä vaativa tekniikka on ajanut hänet myös loppuun. Säihkenäyttämöä kirjoittaessaan hän sai kaksi ”hermoromahdusta”. Hän kertoo kirjoittaneensa seinään, niin että kaikki hajaantui.

”Mulla on sellainen kirjoittamistapa, että mä ajattelen kirjoittamalla. Ja kun kirjoitat, kirjoitat, kirjoitat ja kirjoitat… tietenkin se menee helposti maaniseksi.”

Kuka tappoi bambin? -romaania Fagerholm teki viitisen vuotta.

Vielä viime huhti–toukokuussa, neljä viisi kuukautta ennen ilmestymistään, teos oli nimeltään Efter Rymdimperiet, Avaruusimperiumin jälkeen, ja se oli yli kaksisataa sivua pidempi. Fagerholmin kustannustoimittaja Tapani Ritamäki halusi yksinkertaistaa tarinaa ja poistaa osan kirjan rönsyilevistä jaksoista, joukossa kirjan nimitarina. Vem dödade bambi? keksittiin, kun löytyi kansikuvavaihtoehto puun juurella pimeyteen hyppäävästä bambista. Ritamäelle tuli mieleen Sex Pistolsin kappale Who Killed Bambi.

Fagerholm piti nimi-ideasta.

Säihkenäyttämön aikaisten romahdusten jälkeen Fagerholm on laittanut itselleen työajat, noin kahdeksasta viiteen, ja hankkinut tekemistä, joka pakottaa hänet ihmisten ilmoille.

”Kun analysoin jälkeenpäin, mitä tapahtui, tajusin, että mä en voin olla näin yksin eli mun pitää etsiä jotain muuta elämääni.”

Vuosi 2002 oli Monika Fagerholmille hirveä.

Hänen äitinsä kuoli marraskuussa. Käynnistyi syöksykierre.

Fagerholm on useaan otteeseen puhunut alkoholismistaan. Jo teini-iässä hän tajusi juovansa eri tavalla kuin muut. Aina humalaan. Jos vappu oli lauantaina, hän oli juonut kaiken jo perjantaina.

1980-luvun opiskeluaikoina juominen vielä meni. Kaikki joivat. Istuttiin Kosmoksessa. Neromyytti lepäsi kännissä viisauksia lausuvan mieskirjailijan harteilla. 90-luvulla juominen paheni. Fagerholm joi yksinkin ja tajusi nauttivansa juomisesta.

Viiniä. Paljon viiniä. Kolme pulloa päivässä.

”Sitten se vaan hurjasti ja nopeasti meni sellaiseen, että join yötä päivää”, hän sanoo.

Viiniä. Paljon viiniä. Kolme pulloa päivässä.

Joskus vuosikymmenen puolivälissä hän ymmärsi ensimmäistä kertaa, että hänellä oli alkoholiongelma.

”Sinä syksynä, kun Diiva ilmestyi, olin aika sekaisin. Mä aloitin joka päivän pullolla valkoviiniä. Sen jälkeen vasta menin tekemään, mitä piti. Ja se onnistui. Pystyin kirjoittamaan, olemaan haastatteluissa. Mutta tavallaanhan siinä hajotti itseään koko ajan.”

Vuosi Diivan ilmestymisen jälkeen Fagerholm haki ensimmäistä kertaa apua. Ja sai: antabuskuureja, AA-käyntejä. Lääkkeet hän heitti roskiin, AA:sta hän putosi pois useita kertoja.

Äidin kuoleman jälkeen jouluaattona 2002 hän piti Michel Houellebecqistä esitelmän siskonsa uskovaiselle puolisolle joulupukiksi pukeutuneena.

Loppunäytös koettiin vuoden 2003 tammikuussa, viitisen vuotta sen jälkeen, kun Fagerholm oli yrittänyt raitistua ensimmäisen kerran. Fagerholm ilmoitti puolisolleen Hilding Nylundille vetäytyvänsä heidän Kirkkonummella sijaitsevaan kesäpaikkaansa kirjoittamaan.

”Mutta mä lähdin sinne juomaan!”

Fagerholm joi kymmenisen vuorokautta yötä päivää.

”Se oli täyttä helvettiä!”

Hän joi, torkahteli, joi uudestaan. Öisin heräillessä hän ajatteli kuolevansa. Huomenna. Huomenna lopetan, hän lupasi. Kun tuli aamu, ajatus keskioluesta ehti mieleen jo ennen kuin hän pääsi sängystä jääkaapille.

Mutta sitten tapahtui jotain, mitä on vaikea selittää, koska se ei ole niitä asioita, joita voi lähestyä järjellä.

Yhtenä aamuna seitsemän aikoihin Fagerholmin läheinen ystävä, runoilija Tua Forsström soitti kesäpaikkaan.

”Hän kysyi, pärjäätkö sä. Mä olin tietenkin, että pärjään, mitä sä luulet.”

”Mulla on nyt sellainen tunne, että et pärjää”, Forsström sanoi takaisin. Fagerholm suuttui ja löi luurin korvaan.

Ja nyt tullaan siihen, mikä ei taivu rationaaliseen ajatteluun.

”Sit mä jotenkin oivalsin just tän puhelun jälkeen, että hei, en mä pärjää”, Fagerholm sanoo.

”Että nyt ei ole apua siitä, mitä sä puhut ystävien tai kenenkään kanssa. Että mistään ei nyt tule apua. Mä menin on my knees lattialle”, Fagerholm sanoo ja liittää kämmenensä yhteen.

”En ollut tätä ennen uskovainen. Pyysin jumalalta, että ota tää pois.”

Juominen loppui Fagerholmin mukaan siihen kokemukseen.

Hän sanoo ymmärtävänsä, mitä sinä aamuna tapahtui, mutta hänestä kokemuksen järkeistäminen ei ole sen pointti.

Hän uskoo, että kyse oli jonkinlaisesta antautumisesta, kaiken halun pois antamisesta, kontrollin luovuttamisesta.

”Koska mitä enemmän sä haluat raitistua, sitä enemmän tulet epäonnistuman. Se halu pitää saada pois. Se, että minä pystyn tähän! Koska et sä pysty.”

”Voi olla, että on olemassa jumala, myöskin, mä en tiedä.”

Raitistuminen tapahtui kesken Amerikkalaisen tytön kirjoittamisen. Aloittaessaan Fagerholm oli alkoholisti, lopettaessaan silkkikangasmaanikko.

Raitistumista seurasi regressio. Fagerholm ryhtyi tilaamaan värikkäitä ja kiiltäviä silkkikankaita ”maanisesti” (niitä on hänellä jäljellä edelleen) ja ompelemaan niistä itselleen vaatteita.

”Eli hirveitä puseroita ja hirveitä kolttuja, joihin mä myös pukeuduin. Mun mielestä ne oli tyylikkäitä”, Fagerholm sanoo. ”Olin varmaan ainoa ihminen maailmassa.”

Fagerholm tilaili itselleen myös intialaisia vaatteita.

”Mentiin Prismaan Hildingin kanssa, ja mun mielestä mä olin erittäin kaunis.”

Fagerholmia alkaa naurattaa.

”Hilding käveli kaks metriä mun perässä.”

Fagerholm oli miettinyt, mitä hänen kirjoittamiselleen kävisi raitistumisen jälkeen. Hänestä kirjoittamisen piti olla villiä ja vapaata.

”Mutta kun lopettaa ajattelemisen ja alkaa tehdä, huomaa, ettei siinä olekaan niin suurta eroa.”

Diivan ja Amerikkalaisen tytön ilmestymisen välissä meni kuusi vuotta.

”Kyllä mä olen jälkeenpäin miettinyt, että se oli hullua aikaa. Kun on ollut addikti niin kauan, ja addiktio muuttaa persoonallisuutta, ei tunne itseään ollenkaan. Sen takia se alku on rankkaa monelle, ja oli myöskin mulle. Sun pitää oppia tuntemaan itsesi uudelleen, miten sä reagoit ja olet maailmassa.”

”Musta tuntuu, että Amerikkalaisen tytön energia tulee kyllä siitä, että se oli henkilökohtaisesti näin myllertävää aikaa.”

”Se on niin, että ei pitäis laittaa päärynää laukkuun”, Monika Fagerholm sanoo ja nostaa sinisestä repustaan pöydälle hedelmän, joka näyttää jo valmiiksi pureskellulta.

Ympärillä laukuista kaivetaan pöytään tarjolle vaahtokarkkeja, muumikeksejä, jelly beaneja, suklaata ja suolakeksejä. Kahvia haetaan koneesta käytävältä.

Matkakuulumisia ja vitsejä vaihdetaan.

On maanantai-ilta Helsingin Töölönlahdella sijaitsevan toimiston neukkarissa. Avonaisten sälekaihtimien väleistä kaupungin valopisteet rikkovat marraskuista sysipimeyttä.

Alkamassa on yksi Monika Fagerholmin kirjoittajakoulutuksista. Viiden hengen ryhmä on työskennellyt Fagerholmin kanssa jo nelisen vuotta. Tänä syksynä tapaamisia on kolme.

Fagerholm opettaa myös esimerkiksi ruotsinkielisessä kansan–opistossa sekä kirjoittajatyöpajoissa Leroksella ja Toscanassa. Oman kirjoittajakoulunsa kautta hän järjestää Manus-nimisiä, vuoden mittaisia koulutuksia. Seuraavan kurssin kaikki osallistujat yhtä lukuun ottamatta ovat Ruotsista.

”Mennään tehtävään. Sanokaa ensin, miltä tuntui.”

”Musta tää oli ihana tää otsikko!” sanoo yksi kurssilaisista.

”Niin, Stalker oli tän otsikko”, Fagerholm sanoo.

Jokainen lukee ennakkoon tekemästään ja lähettämästään tekstistä vuorollaan katkelman ääneen.

Fagerholm selaa tekstiä keskisormella pyyhkäisemällä keltakuoriselta padiltaan.

”Hei, mitä mieltä, kommentteja? Mä voin sitten tehdä ehdotuksia.”

”Tää oli musta hieno naisten ihmissuhteen kuvaus”, yksi aloittaa.

Seuraa lisää huomioita. Fagerholm myötäilee, kehuu ja osallistuu ryhmän keskusteluun vertaisena ja antaa neuvoja:

”Mikä on se idea tässä? Mitä tämä novelli käsittelee?”

”Mä oon samaa mieltä!”

”Sä oot oikeassa!”

”Laita se nykyhetkeen, koska takaumat eivät toimi lukijalle yhtä hyvin, me tiedämme sen.”

”Ethän sä ottanut pois sitä kohtaa, missä hän polttaa pilveä, kun hänellä on syöpä?”

”Mä pidän siitä. Musta se on mukavaa, että hän on westendiläinen rouva, joka viljelee kannabista. Sehän on herkullista, eikö?”

”Mä luen just nyt Elizabeth Stroutin uutta, Olive, Again. Ootteks te lukeneet? Se on nautinnollista. Tekee mieli itse alkaa tehdä sellaista. Lukekaa ihmeessä.”

Fagerholmin omalla tyylillä on ihailijansa myös kirjallisuuspiireissä. Jotkut ovat yrittäneet kopioida sitä, toiset ottaneet vaikutteita.

Fagerholmin kustantajan Tapani Ritamäen mielestä Fagerholmin ääni on kuitenkin niin omaperäinen, että sen kopioiminen on vaikeaa. Hän pitää Fagerholmia maailmanluokan kirjailijana ja ainutlaatuisena Suomessa. Ritamäki on kustannustoimittanut kaikki Fagerholmin kirjat Diivasta lähtien.

”En ole itse lukenut ketään, jolla olisi samanlainen tyyli kirjoittaa.”

”Hänellä on mieletön huumorintaju ja terävä katse. Hän näkee ihmisen ja tilanteen koomisuuden mutta myös traagisuuden.”

Tärkeintä Fagerholmin kirjoissa on hänestä juuri niiden kieli. Lähes maaginen kerronta, joka pystyy kuljettamaan lukijaa. Juoni tulee vasta seuraavaksi.

Viime vuosina naiskirjailijat ja naisten kokemukset ovat saaneet enemmän tilaa suomalaisessa kirjallisuudessa, mutta Fagerholm on antanut tytöille ja naisille tilaa romaaneissaan jo 90-luvulta lähtien.

Fagerholm tunnetaan myös yhtenä parhaista tyttöjen maailman kuvaajista. Suomessa. Harva on pystynyt tavoittamaan yhtä tarkasti teini-ikäisten tyttöjen maailman intensiteetin. Miltä tyttöjen välinen ystävyys tuntuu.

Elämänvaiheen, jossa ihminen tietää kaiken, mutta ei vielä ole oivaltanut mitään, kuten Fagerholm itse sanoo.

Viime vuosina naiskirjailijat ja naisten kokemukset ovat saaneet enemmän tilaa suomalaisessa kirjallisuudessa, mutta Fagerholm on antanut tytöille ja naisille tilaa romaaneissaan jo 90-luvulta lähtien. Hän on halunnut rakentaa heistä kokonaisia päähenkilöitä, joihin myös miehet voivat samaistua (vaikka Fagerholmin mukaan miehet eivät edelleenkään lue naisten kirjoittamia romaaneja samassa mittakaavassa kuin naiset miesten).

Diivassa Fagerholm antaa 13-vuotiaalle tytölle tilaa 476 sivun verran. Monologimuodossa.

”Fagerholm on näyttänyt ansiokkaasti, että tyttöjen maailma on aihe siinä missä mikä tahansa, yhtä tärkeä kuin toinen maailmansota, ja että siitä saa hyvää kirjallisuutta”, Ritamäki sanoo.

Fagerholm lukee paljon. Melkein koko ajan. Kaikenlaista. Sekä paperilta että varsinkin äänikirjoina. Hänen kustantajansa mukaan Fagerholm on varmasti Suomen lukeneimpia kirjailijoita.

Fagerholmin vaaleanpunaiset JBL:n kuulokkeet kulkevat mukana kaikkialla: autoillessa, kirjoituskurssilla, haastattelussa. Ne voi nähdä hänen kaulallaan kirjailijakuvissakin.

Edeltävä viikonloppu on ollut tässä suhteessa täydellinen: Fagerholm on herännyt molempina päivinä seitsemältä ja lojunut lueskelemassa sängyssä, vieressään hänen ja Hildingin ”suuri rakkaus”, puolivilli Jerker-kissa, joka ilmaantui heidän Tenholan-kotinsa alle kolme vuotta sitten. (”Karvaturri”, Fagerholmin ääni pehmenee, kun hän etsii kissasta kuvia puhelimestaan.) Sitten juoksulenkki eli pakolliset reippailut alta pois, pientä puuhastelua ja kymmeneltä takaisin sänkyyn lueskelemaan.

”Sitten ollaan koko päivä ja luetaan, pistetään pesukone käyntiin, vähän siinä noustaan ylös… Näin vois elää.”

Fagerholm on lukenut viime aikoina paljon uutta amerikkalaista ja englanninkielistä kirjallisuutta. Mitään kovin räjäyttävää ei tosin ole tullut vastaan vähään aikaan, taso on ollut hänestä vähän heikko. Ainoastaan vietnamilaisamerikkalaisen Ocean Vuongin On Earth We’re Briefly Gorgeous oli ”upea” ja teki vaikutuksen omalaatuisuudellaan.

”Kun mä luen, mä haluan laajaa maailmaa”, hän sanoo.

Fagerholmille tällaisia ”laajan maailman” suuria kirjailijoita ovat klassikoista esimerkiksi William Faulkner ja Marcel Proust. Merkittäviä kirjoja Doris Lessingin Kultainen muistikirja sekä J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa.

Oman aikamme suuriin kirjailijoihin hän laskee Karl Ove Knausgårdin, jonka kanssa he pitivät jossain vaiheessa tiivistäkin yhteyttä. Hän on keskustellut Knausgårdista radiossakin yhdessä Juha Itkosen ja Tapani Ritamäen kanssa.

”Mä huomaan, että hän kirjoittaa niin intensiivisesti, että kun mä luen häntä, niin se hänen tapansa olla ja ajatella tulee minuun. Ja se todella voi räjäyttää oman maailman ja on tehnyt niin.”

Mutta on Elena Ferrantekin hyvä, ja David Foster Wallace, Olga Tokarczuk….

Lukemiseen liittyvässä keskustelussa Fagerholmia häiritsee, että kirjallisuus typistetään usein ymmärrettävyyden tasolle. Hän ärsyyntyy siitä, että jotkut pitävät hänenkin kirjojaan vaikeina.

”Tässä suhteessa on mielenkiintoista verrata kuvataiteeseen. Me ei odoteta kuvataiteesta, että siinä olisi selkeä tarina, että ahaa, mies menee ulkohuussiin, ja sit… Tällainen on huonoa taidetta, mielenkiinnotonta taidetta. Taidetta, jossa me vaan tunnistetaan sitä samaa”, hän sanoo.

”Kuvataiteessa pitää aina olla jokin twisti, jokin outous, ja wau, se räjäyttää meidät! Se voi olla vain jokin pieni detalji, tai se voi olla ihan abstrakti juttu. Miks mä katson tätä?”

Miksi kaunokirjallisuuden lukemiselle keksitään perusteluiksi jotain rationaalista, kuten kielen kehittäminen tai informatiivisuus? Se on Fagerholmista typerä lähtökohta.

”Miksei puhuta siitä, että se lähentää meitä maailmaan ja antaa meille koko ajan uusia pääsyjä maailman sisälle ja itseemme”, Fagerholm sanoo kiihtyneellä äänellä.

”Taidehan on sitä, että se yrittää avata maailman meille kaikille. Ei se aina onnistu siinä, mutta se on se pyrkimys. Ja jos jokin avautuu, se on hauskaa.”

Julkaistu: 15.2.2020
1 kommentti