Pienellä Kaustisella asuu vain 4 000 ihmistä, mutta silti sadat heistä osaavat soittaa jotain soitinta – Syynä erikoinen paikallinen ilmiö

Kolmekymmentäviisi tanhukenkäparia jytistää tanssisalin lankkulattiaa voimakkaasti ja yhteneväisessä rytmissä. Juokse sinä humma -rallin moderni sovitus sisältää vahvaa rummutusta ja saa 9–10-vuotiaat kansantanssijan­­alut keskittymään koreografiaan. Tanssinopettaja Emilia Känsälä toki komentaakin, mutta monta ­kertaa ei tarvitse.

Tuntuu hämmästyttävältä, että näin iso joukko pikkuisen Kaustisen kunnan kolmas- ja neljäsluokkalaisista harrastaa kansantanssia.

Sama pätee muunkin ikäisten lasten ryhmiin. Ottoset-kansantanssiryhmissä tanssii kaikkiaan parisataa lasta ja nuorta. Kaustisella on noin 4 100 asukasta. Kansantanssiperinne ei ­Kaustisella ole kuolemassa.

– Minä tanssin ensimmäisessä esityksessäni, kun olin kaksivuotias. Aloitin Ottosissa yksivuotiaana, Hilda Puumala, 9, kertoo tauolla vettä hörppien. Myös tanssinopettaja Känsälä on tanssinut Ottosissa polvenkorkuisesta saakka.

Hilda Puumala, 9, ja Nelli Kuorikoski, 10, ovat tanssineet kansantansseja taaperosta alkaen. Mikä on parasta kansantanssissa: – Tanssi ja kaverit, toverukset sanovat yhdestä suusta.

Samalla kun kippurakärkiset tanhukengät eli supikkaat iskevät kipinää Kaustisen Kalliopaviljongissa, muutaman sadan metrin päässä yläkoulun aulassa viritellään kaikenkokoisia viuluja, poljetaan urkuharmoneja ja avataan ääniä. Alkamassa on soittoryhmä Näppäreiden kevätkonsertti noin sadan muusikon voimin. Kaustisella on satoja soittajia.

Mauno Järvelän säveltämä ja sanoittama Kanadalainen raittiuslaulu kajahtaa hauskasti. Hirtehiset, fingelskaa sisältävät lyriikat eivät ehkä avaudu pienimmille konsertoijille, mutta heleästi he niitä laulavat. Että tuli rukkaset / nurkkaan lensi kukkaset / Syynä kai se oli, että / juotu oli, muttei vettä.

Järvelän kehittämää Näppärit-pedagogiikkaa on pitkälti kiittäminen siitä, miksi Kaustisella ja sen lähikunnissa kansanmusiikki on niin suosittua myös lasten ja nuorten parissa.

Näppärifilosofian mukaan musiikki on kaikille, ei vain lahjakkaimmille. Eri-ikäiset ja -tasoiset voivat soittaa yhdessä. Musiikkia ei rajata soittotunneille, vaan se on luonteva osa ihmisten välistä kanssakäymistä. Kaustisella puhutaankin, että ”soitto syntyy”. Ihmiset puhkeavat soittamaan vaikka kaupan tuulikaapissa. Kuulostaa keksityltä, mutta totta se on.

Mauno Järvelän mukaan soittoharrastus on ­elinikäinen. Sitä eivät hylkää edes teinit. Tai no, ehkä toisinaan, lyhyeksi ajaksi.

– Kyllä soittamisesta pysyvä jälki jää. Kun käsi on kerran tottunut kupertumaan soittimen ympärille, se haluaa siihen takaisin, Järvelä sanoo.

Esimerkkinä ovat viime vuosina suosituiksi nousseet aikuisnäppäreiden ryhmät, joissa soittamisen makuun ovat päässeet musiikin vuosikymmeniksikin hylänneet ja täysin noviisit.

Paljasjalkaista kaustislaisuutta viehtymys pelimanniperinteeseen ei vaadi. Antti Nevala innostui kansanmusiikista muutettuaan perheineen Jyväs­kylästä Kaustiselle.

– Aluksi kuskasin lapsia soittamaan, mutta sitten innostuin itsekin kokeilemaan viulua. Vaimo soittaa harmonia. On kätevää, kun voimme kaikki soittaa yhdessä, ei tule turhaa ajelua, Nevala kertoo.

Soittoharrastus yhdistää Antti Nevalaa ja lapsiaan Iidaa, 11, ja Alinaa, 5. Myös 13-vuotias esikoinen ja puoliso soittavat.

Kaustislaisesta tai ylipäänsä suomalaisesta kansanmusiikista ei voi puhua mainitsematta vuotuista musiikkijuhlaa, Kaustinen Folk Music Festivalia. Tapahtumassa musisoi viikon aikana yli 4 000 esiintyjää meiltä ja maailmalta.

Varsinkin ensikertalaiselle festivaalit ovat hämmästyttävä kokemus puskasoittoineen. Mikä tahansa pelimanniporukka saattaa tempaista jamit vaikka olutteltan jonossa.

Tenhostaan huolimatta festivaalit eivät ole kaustislaisen musiikkiarjen ydin.

– Ne ovat kirsikka kakun päällä, Kansanmusiikki-­instituutin johtaja Matti Hakamäki sanoo.

Ihmiskunnan aineetonta kulttuuriperintöä

Kaustisen taika on noteerattu maailmalla.

Toissa vuonna kaustislainen viulunsoittoperinne otettiin Unescon ihmiskunnan aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon. Siis siihen, jossa ovat esimerkiksi espanjalainen flamencotanssi, portugalilainen fado-musiikki, napolilainen pizzantekotaito, Välimeren ruokavalio ja haukankasvatusperinne.

Aikuisnäppäreissä soittoharrastuksen jättäneet ovat päässeet uudelleen pelimanniuden makuun. Mukana on myös soittajia ilman aikaisempaa soittotaustaa.

Suomesta oli aikaisemmin luetteloon päässyt vain saunakulttuuri.

Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luettelo antaa näkyvyyttä elävälle perinnölle ympäri maailmaa. Sen avulla myös jaetaan hyviä käytäntöjä ja kokemuksia eri maiden kesken.

Se tiedonvaihto on vienyt kaustislaisia kauas. Jutuntekohetkellä joukko soittajanuoria on visiitillä Etelä-­Afrikassa, tutustumassa sikäläiseen marimba-­soitinten perinteeseen, ja vastikään peräti kaksi ­bussilastillista nuoria osallistui kansanmusiikki­tapahtumaan Oslossa. Myös muihin Pohjoismaihin ja Baltian maihin on tehty benchmark-matkoja.

– Unescon luetteloon pääsy merkitsee kaustislaiselle musiikkiperinteelle sitä, että sen jatkuvuus, elinvoimaisena pysyminen taataan. Tunnustus on tuonut mukanaan uudenlaisia verkostoja ja lisää osaamista, Matti Hakamäki kertoo.

Kansanmusiikki-instituutin johtaja Matti Hakamäen oma ­instrumentti on laulu. Taustalla eri-ikäisiä Näppäreitä ­virittelemässä soittopelejään.

Hakamäki sanoo tärkeintä niin kaustis­laisessa kuin muissakin kansanmusiikki­perinteissä olevan se, että se ponnistaa yhteisöistä, tavallisista ihmisistä. Unesco-hakemus on byrokratiaa, mutta todellinen perusta kaustislaiselle viulunsoittoperinteelle lepää Pelimanniyhdistyksen, Kaustisen nuorisoseuran, Näppäreiden, kylä- ja perheyhtyeiden ja monen muun kaustislaisen ja sen lähialueiden asukkaan ­harteilla.

– Halutaan, että kulttuuri­perinne säilyy tässä ­päivässä. Maailmalla on huutava pula tällaisesta ­ajattelusta.

Elävää perintöä ei voi laittaa vitriiniin – se muuttuu jatkuvasti

Onko Kaustisen kansanmusiikkikuplassa yhtään säröä?

– Ajatus ei ole, että oltaisiin kaikessa samanmielisiä. Kyse on siitä, että kansanmusiikkiyhteisö on moniääninen ja jatkuvassa muutoksen tilassa. Kyse on elävästä perinnöstä, jota ei voi laittaa vitriiniin. Se elää ja muuttuu. Muutos tapahtuu yhteisölähtöisesti ja keskustelun kautta, muotoilee Hakamäki.

Onko musiikki todella koko kunnan juttu? Ainakin se pitää kuntaa vireänä.

Musiikkilukiossa on opiskelijoita kymmeniltä paikkakunnilta ympäri Suomen, ja kansainvälisiä vieraita riittää.

Toisaalta on uutisoitu kuntaomisteisen Kansantaiteenkeskuksen talousahdingosta. Kansantaiteenkeskus on kaustislaisen kulttuurin keskeinen tapahtumapaikka, myös festivaaleilla.

Voiko Unesco-tunnus tuoda taloudellista hyvää?

– Nousu luetteloon ei sisällä suoraa rahoitusta Unescosta, vaan enemmänkin lupauksen siitä, että tulevaisuudessa Suomen valtio on mukana turvaamassa ilmiön elinvoimaisuutta. Välillisesti luetteloon pääsy voi tarkoittaa myös resursseja, Hakamäki sanoo.

Näppäreissä musisoivat kaikenikäiset ja -tasoiset. Kevätkonsertissa oli ­vierailijana myös Keski-Pohjanmaan konservatorion kansanmusiikkiorkesteri.

Kansanmusiikki taipuu moneen, ja suomalainen kansanmusiikki yhdistää modernia ja vanhaa taidokkaasti.

Kansainvälistä mainetta ovat niittäneet esimerkiksi karjankutsuhuutoja elektropoppiin yhdistävä Vilma Jää, sähkökantelevirtuoosi Maija Kauhanen ja Kaustisen oma tyttö, laulaja-sanoittaja-viulisti Aili Järvelä.

Näyttää ja kuulostaa hyvin vahvasti siltä, että soitto soi tulevaisuudessakin.