Monesta elämäkerrasta puuttuu elämä ja ihminen

Uransa lopettaneesta urheilijasta tehdään dokumenttiohjelma tai -elokuva. Takana on pitkä ja ansiokas ura, jonka aikana päähenkilö on kasvanut nuoresta aikuiseksi ja joka on täyttänyt muistin ties millaisilla sattumuksilla. Kun kamera pannaan päälle, käykin niin, että toimittaja varastaa show’n ja alkaa kertoa dokumenttinsa kohteen urasta. Vuoden 1987 pudotuspeleissä vastaan asettui vahvan kauden pelannut paikallisvastustaja, seuraavalla kierroksella kaikkien yllätykseksi tiensä jatkoon raivannut sarjanousija, kunnes finaalissa oli jälleen vastassa edelliskauden finaalista tuttu joukkue. Kamera nauhoittaa ja toimittaja paahtaa menemään, vielä on käytävä läpi pelivuodet 1988–2000. Eläköitynyt urheilija katsoo vierestä ja saa ujutettua mukaan lyhyen kommentin. ”Harjoitusleirillä tullut peukalovamma haittasi koko kautta.”

Edellinen oli ajatusleikki, mutta monissa elämäkertakirjoissa valitettavaa todellisuutta. Useaa tänäkin syksynä julkaistua elämäkertaa vaivaa läpijuoksu, tilastoitavien tapahtumien kronologinen kertaaminen. Tähän sorrutaan niin salibandylegenda Mika Kohosen tuoreessa elämäkerrassa, Lapinlahden Linnuista kertovassa teoksessa ja harmi kyllä myös Raimo Helmisen elämäkerrassa. Toisin sanoen kaikissa alkusyksystä lukemissani kirjoissa paitsi Hannu Harjun kirjassa edesmenneestä kriitikko Jukka Kajavasta.

Ilmiö ei tietenkään ole uusi, näin on ollut koko sen neljännesvuosisadan, kun olen elämäkertoja lukenut. Luultavasti olen lukenut niitä kaikista kirjallisuudenlajeista eniten, kahdesta syystä. Olen etsinyt kirjoista ihmistä mutta ennen muuta tarinoita, hauskoja sattumuksia, jollaisten kuuleminen on aina kahvipöytäkeskusteluidenkin parasta antia. Pahimmassa tapauksessa kumpaakaan ei löydy, ei ihmistä eikä tarinoita, kun molemmat ovat jääneet listaamisen alle.

Syitä tälle on tietenkin monia. Tekijä on voinut olla väärä, lajiniilo ei useinkaan ole paras kirjoittaja urheilijaelämäkerralle, aikataulu kireä tai kirja on jopa saattanut olla tilaustyö kohteeltaan. Ja ehkä jossain todella on lukijoita, joita kiinnostaa vain tieto ja tilastot. Silti luulisi, että urheiluväkikin hyötyisi muusta kuin tehtyjen tehopisteiden luettelemisesta. Heillä on luultavasti itsellään samat tilastot kotona tai he ovat jopa olleet samoissa peleissä paikan päällä.

Perimmäinen syy listamuotoisille elämäkerroille saattaa silti olla selityksessä, jonka työkaveri antoi, kun aiheesta puhuimme. Hänen mukaansa niissä ja usein lehtijutuissakin kerrotaan päähenkilöstä ensimmäinen, ilmiselvin uratarina eikä tärkeintä, henkilön elämää eniten määritellyttä kertomusta. Keskivertoelämäkerta ei tälle syvätasolle useinkaan pääse, sillä se vaatii sekä tekijältään että kohteeltaan lähes terapiamaista ruoppaamista. Pelkokin voi vaikuttaa: löytyvä tarina ei välttämättä ole kaunis.

Kun kirjoitan tätä kotisohvalta, näen niiden kirjojen selkämykset, jotka ovat kirjahyllyssämme hyllyjen reunimmaisina. Anu Kantolan Huipputuloiset, Riku Korhosen Hyvästi tytöt, pari kirjaa Juha Itkoselta, Helsingin kaupunginteatterin historia. Sekalaisia kirjoja sekalaisessa järjestyksessä. Keskimmäisen hyllyrivin kirja on eri päin kuin muut ja sen kannesta katsovat entisen jääkiekkoilija Jarkko Ruudun kasvot. Kirja ei ole millään kunniapaikalla, vaikka voisi. Kun Tuomas Nyholmin kirjoittama elämäkerta seitsemän vuotta sitten ilmestyi, otin sen mökille mukaan ja meinasin polttaa koko mökin. Vaikka sauna oli päällä, en voinut laskea kirjaa käsistäni, otin sen jopa mukaan, kun lisäsin puita saunaan. Ruudun tarina ei päästänyt otteestaan, sillä se oli juuri se tarina, joka jääkiekkoilijaa oli eniten määritellyt. Kertomus huippu-urheilijasta, joka ymmärtää jo varhaisessa teini-iässä, että hän ei ole joukkueen taitavin vaan hänen täytyy keksiä toiset keinot pärjätä ja tehdä sen jälkeen mitä tahansa sen eteen.

Ehkä lajityypistä kertoo paljon juuri se, että muistan seitsemän vuoden takaisen kirjan ja lukukokemuksen monia tuoreita paremmin. Tai sitten olen vain lukenut vääriä kirjoja, niin kuin lukijan kuuluukin.