Jenna Johansson hankki mökin, jonka lähimetsään hän rakastui, sitten metsä hakattiin aukoksi – ”Oman” metsän voi menettää yllättäen
Kun Jenna Johanssonille tärkeä mökkimetsä hakattiin yllättäen, metsän mukana tuntui menevän paljon muutakin kuin puita. Yksi selitys voimakkaalle tunteelle on se, että alamme pitää meille rakkaita paikkoja ominamme.
Viesti tuli Jenna Johanssonin puhelimeen huhtikuussa 2023, kun Jenna oli lähdössä töihin.
“Kävin mökillä. Ny siellä si oli avohakkuunperkele päässy valloilleen. En tiedä tiesitkö?”
Tuttavan viesti kertoi, että Jennan mökin lähimetsä Punkalaitumella oli kadonnut.
38-vuotias Jenna asuu nyt Helsingissä, mutta mökkinsä hän on omistanut jo 11 vuotta. Niistä seitsemän hän asui mökissä ympäri vuoden. Sinä aikana mökin lähimetsästä tuli hänelle koti. Paikka, jonka hän tunsi kuin omat taskunsa.
Kun puhelimeen alkoi tulvia kuvia hakkuusta, Jenna kertoo särkyneensä täysin. Hän ei ymmärtänyt näkemäänsä tai tunnistanut omaa metsäänsä.
Tuo metsä ei vain ollut Jennan oma. Varttuneen talousmetsän omisti paikallinen metsänomistaja. Jenna oli ymmärtänyt alusta asti, että metsä saattaisi jonain päivänä kadota. Silti hän oli toivonut, ettei niin kävisi.
Haave omasta paikasta, jossa saisi elää omavaraisempaa elämää, oli syntynyt Jennan työskennellessä World Wide Opportunities on Organic Farms -ohjelmassa pientiloilla Keski- ja Etelä-Amerikassa.
Tie vei vuokralaiseksi Punkalaitumen mökille, jonka Jenna kokeilujakson päätteeksi osti silloisen puolisonsa kanssa. Painavin syy mökkikaupoille oli metsä.
Kuusivaltainen “naavametsä” oli osa Jennan arkea. Kesäisin hän haki sieltä marjoja, syksyisin sieniä. Usein hän vain kuljeskeli metsässä ja pötkötteli sen pehmeillä rahkasammalmättäillä kissansa kanssa.
Saunan kuistilla istuessa hänellä oli tapana tuijotella pimeään metsän reunaan ja kuunnella lintujen laulua. Talvellakin metsässä tuli liikuttua lumitilanteen mukaan.
Helteillä metsä viilensi tonttia ja sääteli maaperän kosteutta. Metsä loi suojan, joka vaimensi tehokkaasti tieltä ja pelloilta kantautuvat autojen ja työkoneiden äänet ja tarjosi näkösuojan linnuntietä lähellä oleviin naapureihin.
Mökki oli Jennan piilopirtti.
”Suru. Musta tuntuu, että se oli eka suru ja sitä oli pitkään semmosta itkeskelyä täällä kävellessä, menee tunteisiin siis vieläkin.”
Reilu vuosi hakkuiden jälkeen lähdemme Jennan kanssa Punkalaitumelle. Hän on luvannut kertoa, miltä lähimetsän menettäminen tuntuu ja millainen hänelle tärkeä metsä aiemmin oli.
Kun tie Jennan mökille lähenee loppuaan, molemmin puolin kohoaa korkealle kurottava kuusikko.
Se, millaisia tunteita sen jälkeen avautuva näky herättää, riippuu katsojasta. Monelle suomalaiselle se merkitsee uuden metsän alkua. Jennalle se kertoo toista tarinaa.
Hakkuu on Metsäkeskuksen karttapalvelun tietojen mukaan noin kymmenen hehtaarin kokoinen. Reilu viisi hehtaaria on hakattu Jennan mökin ympäriltä, loput mökkitien toiselta puolelta. Keskimäärin avohakkuut ovat kooltaan Etelä-Suomessa alle puolitoista hehtaaria. Hakkuun keskelle jäi Jennan tonttiin kuuluva pieni pala metsittynyttä peltosarkaa.
Aloitamme kierroksen mökin eteläpäädystä. Sieltä tontin rajalta metsän suojan menettäneet puut oli kaadettava turvallisuussyistä. Tontin pohjoispäädystä puita lähti hakkuissa tapahtuneen rajarikon takia Jennan laskelmien mukaan 116 kappaletta. Sekin harmitti, mutta vain periaatteesta. Varsinainen menetys aukeaa edessämme.
Jenna palaa muistoissaan ensimmäiseen kertaan avohakkuulla.
– Suru. Musta tuntuu, että se oli eka suru ja sitä oli pitkään semmosta itkeskelyä täällä kävellessä, menee tunteisiin siis vieläkin. Kyllä sieltä tietenkin nousi myös vähän eteenpäin työntävää vihaisuutta siitä, että miksi näin. Mua harmitti, ettei saanut surra rauhassa, vaan sitten piti säätää jotain tieasioita.
Oli myös kaipuuta. Hakkuiden jälkeen metsä on tullut Jennan uniinkin.
– Mä herään yöllä siihen, että olen unohtanut tämän paikan, ja sitten täällä tapahtuu asioita, mistä ei tiedä.
Mökin päädystä katsottuna edessä oikealla kohoaa hakkuiden jäljiltä kasattu jättimäinen risukasa. Jostain sen takaa alkoi Jennalle tuttu polku. Ensin hypättiin ojan yli, sitten sukellus isojen kuusien oksien alta avarampaan metsään.
– Se oli meidän tattikohta. Siitä löytyi aina parhaat tatit, koska siihen tuli sen verran valoa.
– Tuolla missä on kumpu, sinne aina kissa katosi joksikin aikaa, ja sitten sitä sai houkutella. En tiedä mikä häntä niin kiinnosti, mutta se oli sellainen tutkimuskohde.
Kummulta Jennan polku kulki aukealle, jonka paikalla vaikuttaa nyt olevan pusikkoa ja kivikasa. Jostain sieltä polku mutkitteli ylöspäin kohti mökkiä. Sen varrella olivat muurahaispesät ja muurahaisten siistinä pitämät peurapolut.
Mökin takaa pieneltä kukkulalta löytyivät suppilovahverot, ja sen toiselta puolelta rinteestä lampaankäävät. Sen kauemmas Jennan ei tarvinnut kotoaan kulkea saadakseen sieniä.
”Se kaikki, mikä antoi mulle eniten iloa siitä, että mulla on toi paikka, se on nyt kaikki poissa.”
Lain puolesta metsänomistaja ei ole tehnyt mitään väärää, ja sen myös Jenna on sanonut ääneen. Siltikin metsän menettäminen on ollut hänelle valtava menetys.
Kun ajatus kodista ja tulevaisuudesta on rakentunut lähimetsän varaan, voi lohtua olla vaikea löytää tiedosta, että metsää kyllä kasvaa jossain muualla. Näin on myös Jennan kohdalla.
Kotinsa lähimetsissä Helsingissä Jenna kokee vierailevansa. Punkalaitumen metsä oli henkilökohtaisempi, kodin jatke, jossa samassa paikassa tuli vietettyä enemmän aikaa. Siellä tutuiksi tulivat kiven kolot ja linnunpesät. Metsään liittyi vahvempi henkinen yhteys.
– Se kaikki, mikä antoi mulle eniten iloa siitä, että mulla on toi paikka, se on nyt kaikki poissa. Vastaavan mökin voisi löytää muualta, mutta kaikki ne asiat, miksi mä rakastin asua siellä, liittyi jotenkin lähimetsään ja siellä oleskeluun.
Jennan kokemus ei ole ainutlaatuinen. Tutkimukset osoittavat, että ihmiset kiinnittyvät luontoon ja nimenomaan paikkoihin tunteella. Vahvan tunnesiteen syntymistä edesauttavat tietyssä ympäristössä vietetty aika ja sitä kautta muodostuva paikkatuntemus.
Metsästä tulee läheinen ja siellä koetut hyvän olon tunteet vahvistavat kiintymystä. Kaikki tämä on omiaan synnyttämään kokemuksen metsästä tavallaan omana.
Tutkimuksessa kokemuksesta käytetään käsitettä psykologinen omistajuus. Se kuvaa laillisesta omistajuudesta riippumatonta omistajuuden kokemusta esimerkiksi esineestä, ideasta tai paikasta, ja sitä on käytetty myös metsiä käsittelevässä tutkimuksessa.
Suomessa otollisen kasvualustan sille tarjoavat jokaisen oikeudet, joilla noin 600 000 yksityisen metsänomistajan metsissä voi liikkua vapaasti, vaikka niitä ei itse omistaisi.
Koska kokemus on ihmisille omakohtainen, on vaikea tietää, milloin ja miten kenenkin rajoja rikotaan. Eri osapuolten metsiin liittämien merkitysten ja tunteiden huomiointi esimerkiksi metsän käytön suunnitteluvaiheessa voisi auttaa ehkäisemään kyteviä jännitteitä ja estää niiden kärjistymisen.
Syvemmästä tunteiden ymmärryksestä hyötyisivät mahdollisesti siis metsäkiistojen kaikki osapuolet: metsänomistajat, alueen muut ihmiset sekä metsäammattilaiset.
Lopulta psykologisen omistajuuden taustalta löytyy hyvin inhimillisiä tarpeita: turvallisuuden tunteen tavoittelua, halua vaikuttaa omaan ympäristöönsä, tarve määritellä itsensä ja kokea kuuluvansa johonkin.
”Olin tyytyväisempi itseni kanssa ja siihen koettuun identiteettiin. Se liittyi siihen metsään ja siihen luonnonläheiseen elämään.”
Eniten Jennaa tapauksessa kaihertaa se, ettei hänelle tarjoutunut mahdollisuutta neuvotella metsän kohtalosta. Keskusteluja metsästä Jenna on käynyt metsänomistajan kanssa “hyvässä hengessä”.
Yrityksiä viestiä tahdosta säilyttää metsää mökin ympärillä on hänen mukaansa ollut. Maailmat eivät vain tuntuneet kohtaavan.
Metsänomistaja kertoo puhuneensa metsän hoitamisesta Jennan kanssa ja toimineensa enimmäkseen tämän toiveiden mukaan. Hän kuitenkin sanoo, ettei muista kaikkia keskusteluita. Nimellään hän ei halua jutussa esiintyä.
Nykyään metsänomistaja on velvollinen tekemään aiotuista hakkuista metsänkäyttöilmoituksen ainoastaan Metsäkeskukselle. Ilmoitus hakkuista on tehtävä viimeistään kymmenen päivää ja aikaisintaan kolme vuotta ennen niiden aloittamista.
Metsäkeskukselle tehtävät metsänkäyttöilmoitukset ovat kaikille julkista tietoa, mutta eivät kovin käytännöllinen tapa pysyä kartalla lähiympäristön muutoksista. Naapureille hakkuista ei yleiskaava-alueella tarvitse ilmoittaa.
Vuonna 2020 tähän haettiin muutosta kansalaisaloitteella, joka vaati yksityisomisteisten metsien hakkuita julkisen kuuluttamisen piiriin ja kansalaisille mahdollisuutta neuvotella metsien käytöstä. Aloite keräsi 1 335 nimeä, eikä se edennyt eduskuntaan.
Toimivaa ilmoitusjärjestelmää hakkuista on peräänkuulutettu myös metsänomistajien etua ajatellen, sillä hakkuuaukko altistaa naapurin kuusikon reunan tuulelle ja paahteisuudelle, ja mahdollisesti kirjanpainajatuhoille. Ilmaston lämmetessä riski tuhoille kasvaa puustoltaan yksipuolisissa talousmetsissä.
Metsäalan asiantuntijoiden mukaan ratkaisuja tarpeiden yhteensovittamiseksi kannattaisi velvoittavan lainsäädännön sijaan etsiä vapaaehtoisuudesta. Vaihtoehtojen olisi syytä hyödyttää kaikkia osapuolia, myös taloudellisesti.
Joitakin toimintamalleja on jo kehitetty. MTK:n virkistysarvokaupassa ja luontoarvot.fi-palvelu tarjoavat metsänomistajille mahdollisuuden saada rahaa siitä, että nämä säilyttävät metsänsä virkistyskäyttöön sopivana tai luonnon puolesta monimuotoisina.
Maisema on koneellisen voimankäytön muokkaama. Metsänpohja on myllätty ja painaumilla. Maahan jätetyt oksat ja pienemmät puunrungot raapivat kulkiessa saappaanvarsia. Haalistuneita rahkasammalmättäitä retkottaa siellä täällä.
Kantoja ei ainakaan toistaiseksi ole maasta nostettu. Jenna pysähtyy laskemaan yhden vuosirenkaita ja saa luvuksi 70. Sen ikäinen kuusikko on hakkuukypsää. Jos valtaosa oikein hoidetusta kuusikosta on tukkipuuta, voi metsänomistaja saada siitä tuloa jopa 15 000 euroa hehtaarilta. Näin kertoo metsäyhtiö UPM:n verkkosivuilta löytyvä esimerkki.
Hakkuut voivat olla metsänomistajalle tervetullut tulonlähde vuosien investoimisen jälkeen. Ja ostajia puulle löytyy. Metsäteollisuuden tuoreiden lukujen mukaan 76 prosenttia sen käyttämästä puusta on peräisin suomalaisista yksityisomisteisista metsistä.
Jatkamme matkaa kohti naapurin rajalta tuulen kaatamia puita. Niiden jälkeen kohdallemme osuu maahan kaatunut puu pesäkoloineen ja ainakin vielä elottomalta vaikuttava muurahaispesä. Oman menetyksensä ohella Jennan mielessä ovat eläimet, kuten sudet, joiden elintila kaventuu, kun metsä pirstaloituu hakkuiden vuoksi.
Jennalle metsässä oli kyse käsityksestä itsestä. Alun perin toiset antoivat hänelle ”metsähippiäisen” identiteetin, mutta sellaiseksi hän alkoi itsekin kokea itsensä. Se oli titteli, jota hän kantoi ylpeydellä.
Hän kokee edelleen olevansa enemmän metsän keskellä itsekseen kissojen kanssa asuva ihminen kuin Helsingissä paljon töissä käyvä ja ihmisiä välttelevä tyyppi.
– Olin tyytyväisempi itseni kanssa ja siihen koettuun identiteettiin. Se liittyi siihen metsään ja siihen luonnonläheiseen elämään.
Elämä ei ole kadonnut kokonaan Jennan entisestä ”naavametsästä”. Siitä muistuttavat yllämme soidinta pitävät taivaanvuohet. Paikoitellen maasta puskee pieniä puun alkuja, mutta varsinaisen metsän uudistamisen vuoro on ilmeisesti tulevana kesänä.
Voi olla, että tiensä tänne löytää myös maitohorsma tai maaperän siemenpankissa vuoroaan odottanut vadelma.
Entisen kaltaista metsää Jenna tuskin täällä enää näkee. Metsän kierrossa ihmiselämä on lyhyt.
Juttua varten on haastateltu Luonnonvarakeskuksen tutkijaa Terhi Koskelaa, Tapion metsätalouden kestävyysasiantuntijaa Tommi Tenholaa, Itä-Suomen yliopiston projektitutkijaa Tuulikki Hallaa sekä Helsingin yliopiston Ruralia-instituutin koordinaattoria Anne Matilaista. Lisäksi jutussa on käytetty lähteenä Anne Matilaisen väitöskirjatutkimusta Feelings of psychological ownership towards private forests.
