MM95-joukkueen kuopus Janne Niinimaa kadotti itsensä uran jälkeen – aikoo nyt palata jääkiekon pariin – ”Uusi jakso elämästä käyntiin”
19-vuotias Janne Niinimaa oli Leijonien vuoden 1995 kultajoukkueen kuopus. Uran nopea nousu ei saanut häntä paniikkiin. Pysähdys tuli vasta myöhemmin.
Marraskuun alussa Janne Niinimaalla oli tiukat paikat. Satojen NHL-otteluiden pakki, MM95-maajoukkueen nuorimmainen ja uransa jälkeen kiekkokommentaattorina jyrähdellyt oululainen oli astelemassa kaltaistensa joukkoon. NHL Global Series -tapahtuma oli täyttänyt Tampereen Nokia-areenan nykyisillä ja entisillä kiekkotähdillä faneineen. Vastakkain olivat asettumassa Florida Panthers ja Dallas Stars, jonka puolustajana Niinimaa pelasi vuonna 2006.
Odotettavissa oli pitkä liuta tuttuja kasvoja ja sitä kiekkotunnelmaa, jonka parissa Niinimaa kasvoi aikuiseksi.
Mutta viimeiset vuodet Niinimaa oli ollut poissa. Hänestä näkyi merkkejä lähinnä epäonnisissa lööpeissä.
– Jännitti mennä takaisin porukoihin, mutta kuinka luonnollista se sitten olikaan. Se tuntui mahtavalta.
Hän huomasi olevansa taas se oma sosiaalinen itsensä, jonka oli hukannut uransa jälkeen.
”En ollut mikään lahjakkain lapsena, Jäälissä oli paljon lahjakkaampia kavereita.”
Entinen jääkiekkoilija on helppo tunnistaa Oulun Kauppahallissa. Lippalakkipäisen raamikkaan miehen askel on ripeä, vaikka hän on saapunut paikalle suoraan Helsingin-lennolta jalkavammaansa kuntouttamasta. Pohkeeseen tuli noin 15 sentin mittainen repeämä nelisen viikkoa sitten padelia pelatessa.
Niinimaata tympäisee, että vasta aloitettu kuntokuuri tyssäsi repeämän takia kuin seinään. Juuri, kun hän ehti päästä taas rakkaiden harrastustensa tenniksen, kalastuksen ja metsästyksen makuun. Myös ne olivat jäissä monen vuoden ajan.
– Oli pätkä, että lähti tatsi urheiluun ja harrastamiseen, hän toteaa.
Se oli iso asia ihmiselle, jonka arki rakentui 23 vuoden ajan urheilun ympärille. Yhtäkkiä mikään ei tuntunut oikein miltään.
– Siinä oli kaikennäköistä, Niinimaa kuvailee.
Hän oli kyllä valmistautunut isoon muutokseen. Uran jälkeen odotti luontainen pesti kommentaattorina. Lisäksi Niinimaa pelasi NHL:n jälkeen useamman vuoden Ruotsissa ja Sveitsissä mentoroiden samalla nuoria pelaajia.
– Otin aina projektiksi jonkun nuoren pakin. Sitä kautta sain itsekin motivaatiota lisää.
Mutta valmistautumisesta huolimatta pudotus oli luja. Jos oli vuosien ajan tottunut luistelemaan sata kertaa vuodessa valoshow’n, savun ja aplodien saattelemana jäälle, syömään, nukkumaan ja harjoittelemaan kurinalaisesti, antamaan nimikirjoituksia ja haastatteluja… Miten sen jälkeiseen elämään voi edes valmistautua?
– Siinä tuli semmoisia fiiliksiä, että äh, tämä siviilielämä on niin tylsää. Täytyy saada kicksejä.
Siviiliin sopeutuminen olisi voinut käydä sulavammin, jos uran loppuvaiheet olisivat sujuneet suunnitelmien mukaan. Niinimaata tympäisee, että tie NHL:ssä loppui niin lyhyeen – ainakin hänen omasta mielestään. Tilastot puhuvat muuta: 741 ottelua ja 391 tehopistettä. Urheilijan kilpailuviettiä on kuitenkin vaikeaa tyynnyttää.
Ykköspakkiparissa kiekkoilemaan tottunut Niinimaa ei halunnut päästää NHL-uraansa hiipumaan niin, että yhtään vähempi olisi riittänyt. Vuonna 2007 hän päätti ottaa vauhtia Euroopasta, Sveitsistä. Vauhdittajana toimi valmentaja Arno Del Curto. He ottivat yhteiseksi projektiksi laittaa Niinimaa sellaiseen kuntoon, että hän voisi palata sinne, minne kuului – kärkipakiksi NHL:ään.
Vuoden ajan Niinimaa takoi töitä Davosin vuoristossa ja sai itsensä huippukuosiin. Hän pääsi heittämällä Suomen maajoukkueeseen seuraavana keväänä.
Kaksi viikkoa ennen ensimmäistä peliä koko vuoden työ kuitenkin valui kerralla viemäristä alas, kun Niinimaa taklattiin harjoitusottelussa Venäjää vastaan. Hänen toisesta, jo ennestään löysästä polvesta meni ristisiteet poikki edestä, takaa ja sivulta.
– Se oli valtava pettymys.
Niinimaa ei tosin luovuttanut vielä siihenkään. Hän istui lääkäreiden kanssa alas ja mietti, mitä polvelle voitaisiin tehdä, että hän pääsisi pelaamaan. Villein ehdotus oli, että polven sivuside olisi leikattu kasaan. Siihenkin Niinimaa olisi suostunut siltä istumalta. Ei muuta kuin puukkoa polveen heti, ettei aikaa kulu yhtään hukkaan, hän oli sanonut.
Lopulta polvi tuettiin ja teipattiin.
– Menin jäälle testaamaan sitä ja näytin, että tämähän on ihan hyvä, Niinimaa eläytyy muistoon silmät suurina.
Hän näytti pystyvyyttään lääkärille Oulun jäähallissa. Lääkäri nakkasi jäälle kiekon ja pyysi Niinimaata sekä paikalla ollutta junnua ottamaan vihellyksestä spurttikisan siniviivalta kiekolle.
– Kun potkaisin eka kerran luistimella vauhtia, niin se löi aivan irti se polvi. Lensin naamalleni. Sitten olin, että en ollut valmis, en ollut valmis, tehdään uudestaan. Sama homma. Sattui niin saatanasti.
Nyt Niinimaa toteaa sen olleen hullun hommaa. Mutta kun palo on kova, järki sammaltaa. Ainakaan hänen ei ole tarvinnut jälkikäteen jossitella, olisiko sittenkin ollut pelikunnossa.
”Se oli sellaista kyläkateutta.”
Niinimaata ei voi syyttää ainakaan siitä, etteikö hän olisi ollut kova tekemään töitä. Sen hän oppi jo nuorena. Treeneissä on käytävä, jos meinaa pärjätä. Ja hän halusi pärjätä. Jo 10-vuotiaana mieleen kirkastui unelma NHL:stä, vaikka se tuntuikin vähän utopistiselta. Siihen aikaan Suomessa näki televisiosta lähinnä Jari Kurrin NHL-pelejä. Ne nuori jääliläinen katsoi tarkasti.
Juuri Jäälistä kaikki myös alkoi. Jääli oli tuolloin silloisen Kiimingin kunnan taajama, nykyään se on Oulun kaupunginosa. Synnyinkaupungissaan Raahessa pientä Niinimaata ei vielä kiekkoilu niin kiinnostanut. Vuosi naapuripaikkakunnalle muuton jälkeen veri alkoi kuitenkin vetää kaukaloon, sillä paikkakunnalle perustettiin oma kiekkoseura, Kiimingin Riento. Niinimaa oli tuolloin viisivuotias.
– En ollut mikään lahjakkain lapsena, Jäälissä oli paljon lahjakkaampia kavereita. Mutta tajusin jo nuorena harjoittelun merkityksen. Jos esimerkiksi ulkona satoi vettä, lähdin lenkille, että sain tunnin etumatkaa siihen naapurin lahjakkaampaan poikaan, joka ei varmasti lähde sateella lenkille. Tai jos on 20 astetta pakkasta, voi olla, että olen ainoa kaukalolla.
Ja kun jollain oli kotibileet, Niinimaa pakkasi lenkkarit mukaan ja kävi ensin lenkillä. Ensin työ, sitten huvi.
Ehkä siksi hänelle ei tullut paniikkia, kun harjoittelu alkoi tuottaa tulosta. Niinimaan kohdalla oli poikkeuksellisen luontevaa hypätä 15-vuotiaana C-junnuista suomenmestaruus taskussa kahden pykälän yli suoraan miesten puolelle divariin. Toisena divarivuotena matkaan tuli tosin mutkia. Niinimaa oli haaveillut nousevansa Kärppien kanssa Liigaan, mutta ”takahuoneiden poliittiset kuviot” tulivat väliin, eikä hän saanutkaan enää peliaikaa.
– Se oli sellaista kyläkateutta, Niinimaa sanoo.
Silloin se kyllä harmitti, sillä kyseessä oli hänen NHL-varausvuotensa. Kun pelejä jäi pelaamatta, varausnumero tipahti kymmenen sakista 30. joukkoon.
Jälkikäteen ei ole kuitenkaan tarvinnut menneitä kaivella. Hjallis Harkimo nappasi Niinimaan Jokereihin, Curt Lindström maajoukkueeseen yhden harjoituspelin perusteella.
– Me hävittiin Tepsille finaali silloin ja Curre tuli meille koppiin, kun me surkuteltiin tappiota. Hän vei minut sivuun ja kysyi, että oletko valmis lähtemään maajoukkueeseen – ei vielä luvannut kisapaikkaa, Niinimaa muistelee.
– Pelasin aivan unelmapelin, parhaan maajoukkuepelin koskaan, tein maalinkin heti siinä.
Sen jälkeen Lindström kävi kysymässä Timo Jutilalta, ”otetaanko me tuo Oulun hölösuu matkaan”. Niinimaasta tuli tamperelaisen jääkiekkoilijan pakkipari ja kämppäkaveri MM-kisoihin.
Juti otti 19-vuotiaan junnun siipiensä suojaan, aivan kuten koko joukkuekin. Niinimaa sai osakseen ainoastaan hyvähenkistä kyykyttämistä. Hän kuvailee joukkuehenkeä mahtavaksi, Lindströmin luomukseksi.
– Mehän käytiin purjehtimassa siinä välissä ja raviradalla. Minäkin menin ravihevosella kokonaisen kierroksen. Tämmöisiä Curre järkkäsi, sopivasti rentoa meininkiä.
”Tänne minä kuulun, täältä en lähde maitojunalla.”
Kultamitalista tuli menolippu NHL:ään. Kun kone yhden Liiga-kauden ja armeijavuoden jälkeen lopulta vei 21-vuotiaan Philadelphiaan, hän arveli oman paikkansa olevan junioreiden pukukopissa. Valmentaja kuitenkin ohjasi suomalaisen Flyersin koppiin. Siellä odottivat muut pelaajat, Niinimaan idolit, sekä Niinimaan nimellä painettu pelipaita. Pelinumeroksi oli valittu 44 – puolet vieruskaverin, kapteeni Eric Lindrosin, numerosta 88.
– Huoltaja löi mua kylkeen, että älä nyt sössi tätä sitten.
Eikä hän sössinyt.
– Heti, kun menin sinne, olin että tänne minä kuulun, täältä en lähde maitojunalla. Tätä varten olen tehnyt töitä kaikki nämä vuodet.
Taaksepäin katsottuna tuo aika meni melkoista kyytiä: juniorista miehiin, Liigasta NHL:ään. Siinä piti kasvaa aikuiseksi aika äkkiä. Ehkä siksi pysähdyksen piti joskus tulla. Niinimaa uskoo koronan olleen iso käänne hänen kohdallaan. Jos persoona oli suuntautunut vahvasti ulospäin, se kääntyi vahvasti sisäänpäin seinän tullessa vastaan.
– Me suomalaisethan osataan kyllä synkistellä. Me osataan se itsesääli, se on meillä geeneissä.
Viime vuonna maailma alkoi pitkästä aikaa kirkastua. Se oli monen asian summa. Perhe ja läheiset olivat tsempanneet, ja oma mitta alkoi olla täynnä synkistelyä. Keskustelu Metallican laulajan James Hetfieldin kanssa viimeisteli suunnanmuutoksen alkukesästä.
– James tietää, mistä puhuu. Hän on semmoinen, jota arvostan varmaan eniten maailmassa. Jos hän puhuu, niin kyllä minä kuuntelen. Se antoi sen viimeisen sysäyksen.
Niinimaa haluaa palata jääkiekon pariin tavalla tai toisella mutta aikoo miettiä rauhassa, mihin palanneen energiansa nyt suuntaa. Ainakin pitkälle tähtäävien nuorten auttaminen houkuttelisi. Hän suhaa Oulun, Helsingin ja Amerikan väliä. Oulussa on tyttöystävä ja tämän lapsi, Helsingissä sijoitusmaailma, joka on vienyt Niinimaan mukanaan. Amerikassa olisi tulevaisuuden mahdollisuuksia, joita hän ei ainakaan vielä halua avata. Niinimaa hieroo käsiään vimmatusti yhteen.
– Nyt lähtee uusi jakso elämästä käyntiin. Mahtavaa olla taas mukana, skarppina, katse kirkkaana. Enää ei tarvitse miettiä, mistä se toinen saapas tipahtaa.
Janne Niinimaa
Voitti jääkiekon miesten maajoukkueessa vuoden 1995 maailmanmestaruuden lisäksi esimerkiksi olympiapronssia Naganossa (1998) ja pronssia vuoden 2000 MM-kisoissa.
Edusti NHL:ssä hänet varanneen Philadelphia Flyersin lisäksi Edmonton Oilersia, New York Islandersia, Dallas Starsia ja Montreal Canadiensia.
