Taide voi mennä pilalle, jos luovuus kahlitaan yhteiskunnan ehdoilla – ”Miksi juuri taiteen ja taiteilijoiden tulisi nyt pelastaa maailma?”

On helmikuu 2023. Istun Kiasma-teatterin hämärässä salissa taiteen rahoitusta käsittelevässä seminaarissa. Sen järjestäjät ovat Kansallisgalleria ja Kiasma Strike -taiteilijaryhmä. Kansallisgallerian pääjohtaja Kimmo Levä ja Kiasman johtaja Leevi Haapala alustavat taidekentän “kestävästä ja vastuullisesta toiminnasta” sekä taiteen rahoituksen eettisistä pelisäännöistä.

Puhujien takana kaksi vaihtuvaa tekstiplanssia välähtelee levottomasti. Valkokankaalla pyörii Kiasman ohjeistus turvallisemmasta tilasta:

”Ollaan ystävällisiä toisillemme. Autetaan, jos toinen tarvitsee apua. Annetaan kaikille rauha ja tila nauttia taiteesta: ei häiritä esimerkiksi metelöimällä, koskettamalla tai tulemalla liian lähelle...”

Minusta tulee vähän samanlainen olo kuin silloin, kun katson uutislähetystä, jonka alalaidan tekstinauha kertoo juuri alkaneesta hyökkäyssodasta. Turvaton olo.

Seminaarin puhujina ovat Levän ja Haapalan lisäksi muun muassa Kulttuuria kaikille -palvelun toiminnanjohtaja Rita Paqvalen, Frame Contempoary Art -säätiön toimitusjohtaja Raija Koli ja Säätiöt ja rahastot ry.:n toimitusjohtaja Liisa Suvikumpu. He luettelevat instituutioidensa hyveitä: vastuullisuutta, eettisten periaatteiden noudattamista, oikeudenmukaisuutta. Kukaan ei määrittele, mitä esimerkiksi “vastuullisuus” tarkoittaa, se vain toistetaan puheissa itsestään selvänä asiana. Ekologisuutta korostetaan, ympäristötuhoa käsittelevistä toiminnoista ja näyttelyistä kerrotaan erikseen.

Kun puheet etenevät, huomaan ajattelevani, että puhujat esittelevät instituutioidensa toimintaa vähän samaan tapaan kuin lapsi ylpeilee oppimillaan taidoilla: katsokaa, minä osaan, olen taitava. Kaikki vakuuttelevat, että instituutiomme on kiltti ja kuuliainen, se toimii kuten sen toivotaan toimivan. Kuten tässä ajassa kuuluu toimia.

Puhisen hiljaa penkissäni. Tällaistako on nykyajan taide? Kuuliaista ja odotustenmukaista? Poistun tilaisuudesta turhautuneena.

Kuuliaisuuden korostaminen jää vaivaamaan. Miksi kukaan ei kritisoinut taiteen välineellistymistä? Miksi ei puhuttu taiteen sisällöistä? Ai niin, eihän instituutioiden tarvitse. Puhujat edustivat instituutioita, vakaita ja turvattuja taidemaailman möhkäleitä.

Taidepolitiikan asiantuntija Pauli Rautiaisen mukaan instituutioiden asema on laeilla paalutettu ja ne ovat rakenteellistuneet osaksi järjestelmää. Hän sanoo kulttuurilehti Mustekalassa, että “vakiintuneet instituutiot pelastetaan ja vakiintumattomasta kentästä ei huolehdita samalla tavalla. [...] Jos jotakuta pitää lyödä niin heikkoja on helpompi." Heikot ovat mitenkuten toimeentulevia, pätkätöillä ja lyhyillä apurahoilla kitkuttavia häröjä, heitä, joiden jatkuvaluonteinen sivubisnes on perustella päivästä toiseen, miksi he haluavat tehdä jotain niin turhaa ja hyödytöntä kuin taide.

Taidepolitiikka ei kiinnosta ketään, vähiten tietysti taiteilijoita itseään. Päättäjät ovat keksineet taidepolitiikan tilalle koko joukon välineellisiä vaatimuksia, joilla taidetta ja etenkin sen rahoitusta ohjataan. Taide lunastaa olemassaololleen oikeuden, kun mediassa kirjoitetaan, että taide edistää hyvinvointia tai tarjoaa mahdollisuuksia kestävämpään kulutukseen tai luo työpaikkoja tai kasvattaa taloutta. Ja yhä useammin taide tuntuu lunastavan olemisensa oikeuden vakuuttamalla, että se rakentaa parempaa yhteiskuntaa.

Mikä tai millainen on parempi yhteiskunta, jota taide rakentaa? Sen pohtiminen vaatisi kriittistä ajattelua ja asioiden monimutkaisuuteen katsomista, mutta sinne ei kukaan halua katsoa, sillä monimutkaisuus on vaivalloista. Se pistelee ikävästi rintakehän tienoilla, kuplii kuin närästys.

Onko tavoiteltu parempi yhteiskunta kenties sellainen, jossa taideinstituutiot muokkaavat esittämiään historiallisia näyttämöteoksia nykyiseen ajatteluilmastoon sopiviksi? Näin tekee esimerkiksi Kansallisooppera, joka myös kertoo tekemistään muokkauksista kotisivujensa Vastuullisuus-osiossa. Entä taidehankinnat -ja esitykset, joissa tunnistetaan ”ajan ilmiöitä” ja ollaan reagointiherkkiä? Kiasma julistaa toimivansa näin. Lisäksi se kertoo konsultoivansa vähemmistöihin ja ”haavoittuviin” ryhmiin kuuluvia henkilöitä silloin, kun esille laitettava näyttely liittyy kyseisiin ryhmiin. Omien tietojen rajallisuus mainitaan, ikään kuin asia ei olisi itsestään selvä. Kaikki instituutiot ovat aina rajallisia tiedoiltaan ja myös taidoiltaan.

Kiasman tavoin myös taidemuseo Amos Rex kehuu nopeaa, suorastaan poikkeuksellisen nopeaa reagointikykyään vastikään avatun Generation 2023 -näyttelynsä lehdistötiedotteessa. Teosten kerrotaan syntyneen ”aikamme suurten ja järkyttävien tapahtumien aikana ja keskellä.” Lisäksi todetaan, että taiteilijat etsivät teoksissaan uusia tapoja lähestyä ”tämän päivän suurimpia kysymyksiä.” Mutta jos kaikki pohtivat kilvan päiväkohtaisia ”suurimpia kysymyksiä” kuka enää pohtii pieniä kysymyksiä? Tai paikallisia kysymyksiä? Tai aivan hulluja kysymyksiä, jotka kellekään muulle eivät tule edes mieleen?

Onko niillä väliä? Keitä tämän ajan – tai minkä tahansa ajan – pienet kysymykset edes koskevat? Millaista taidetta syntyisi, jos taiteilijat käsittelisivät nykyhetken polttavien ongelmien sijasta menneisyyden turhanpäiväisiksi tuomittuja pikkuseikkoja?

Jos kaikki taiteilijat valjastettaisiin ajattelemaan (ja ratkaisemaan!) tämän päivän ”suurimpia kysymyksiä”, muuttuisiko maailma paremmaksi? Ja paremmaksi kenelle? Yksikään arvoasetelma ei voi olla absoluuttinen. Yhden parempi maailma on aina jonkun toisen huonompi maailma, kuten jo filosofian peruskurssilla opitaan. Mutta taideinstituutioissa tunnutaan olettavan, että kaikki ymmärtävät heidän viljelemänsä muodikkaat iskusanat samalla tavalla. Arvolatautuneita käsitteitä esitetään ikään kuin ne olisivat neutraaleja totuuksia ja kaikkien ihmisten yhtä lailla haluamia asioita. Usko yksiääniseen ajatteluun on vahvaa.

Taide tuntuu jälleen luottavan 1930-luvun sosialistisen realismin tapaan ideinostiin, aatteenmukaisuuteen. Tärkeintä on se, että taiteella on oikeat arvot. Tämä oli tuttu toimintapa esimerkiksi 1900-luvun alussa, jolloin nationalistisessa taiteessa oli tärkeää korostaa kansakuntia ja kansallista identiteettiä. Tai 1930-luvulla, jolloin natsit hyväksyivät vain tietynlaisen, ihmistä ylevöittävän taiteen. Muun he leimasivat roskaksi, Entartete Kunstiksi. Olen omin silmin nähnyt hävitettäväksi tarkoitettujen teosten päälle läntättyjä punaisia leimoja Hampurin taidemuseon arkiston valtavankokoisissa teosluetteloissa.

Toisen maailmansodan jälkeinen aika ei valjennut juurikaan sallivampana: 1950-luvulla konkretistit syyttivät informalisteja pinnallisuudesta ja sensaatiohakuisuudesta, ja 1960-luvulla äärivasemmistolaiset taiteilijat karsastivat toisinajattelevia. Nyt vannotaan oikeudenmukaisuuden ja yhdenvertaisuuden nimeen, mutta se ei näytä estävän erimielisten ulossulkemista ja tuomitsemista. Erimielisyyttä ei kohdata uteliaasti tai keskusteluun pyrkien, vaan armottomasti ja antagonistisesti.

Tässä armottomuuden ilmapiirissä taidelaitokset joko taipuvat kovaäänisimpien oikeudenmukaisuustaistelijoiden vaatimuksiin tai harjoittavat valikoivaa ulossulkemista itse. Kun Suomen Kansallisteatterin 2020 päätti ensin erottaa Kaikki äidistäni -näytelmään transnaisen rooliin kiinnitetyn miesnäyttelijän ja sitten ottaa hänet takaisin, se luopui hetkellisesti taiteellisesta autonomiastaan. Erotuspäätöksen taustalla oli sosiaalisessa mediassa lausuttu roolituksen kritiikki, jonka aloitti transsukupuolinen esitystaiteilija Camilla Auer. Yleisö älähti, teatteri reagoi.

Helsingin Kirjamessut sen sijaan toimi 2018 proaktiivisesti itse: se eväsi kirjailija Timo Hännikäisen luotsaamalta Kiuas-kustantamolta pääsyn näytteilleasettajaksi. Kirjamessujen ohjelmajohtaja Ronja Salmi totesi lehdistötiedotteessa eväämisen syyksi sen, että kustantamon toiminta ei vastaa Kirjamessujen arvoja, joihin kuuluvat ”kaikki ihmisoikeudet.” Salmi viittasi tiedotteessaan Sarastus-lehteen ja siinä esitettyihin ”rasistisiin ajatuksiin.” Erikoista kyseisessä ulossulkemisessa on, että kotisivuillaan Kiuas-kustantamo nimenomaan irtisanoutuu kaikista puolueista, järjestöistä tai tarkoin määritellyistä ideologioista, ja toteaa tarjoavansa tilaa näkökulmille, jotka jäävät valtavirtakeskusteluissa sivuun. Näistä periaatteistaan huolimatta – tai ehkä juuri niiden vuoksi – kustantamo jäikin paradoksaalisesti itse sivuun tapahtumasta, jonka ohjelmajohtaja totesi Suvi Auvisen blogihaastattelussa, että toivoo voivansa rakentaa kirjallisuuskenttää, josta mahdollisimman moni löytäisi luettavaa. Hups.

Tuliko maailmasta parempi paikka kun Kiuas-kustantamo suljettiin pois vuoden 2018 kirjamessuilta? En usko. Mutta todelliseen, avarakatseiseen moninaisuuteen ja ajatusten vapaaseen lentoon uskon. Onneksi Salmi ei päätä kirjahyllyni sisältöä. Se on nimittäin kovin sekalainen ja kirjava. Kaikkea outoa ja häröä löytyy, tiedettä ja taidetta ja niiden epämääräisiä välimaastoja. Löytyy myös Hännikäisen kirjoittamia ja kustantamia kirjoja. Yhtäkään nidettä en ole vielä polttanut roviolla paremman maailman toivossa.

Taideinstituutioiden lisäksi maailman parantamista harrastavat toisinaan myös yksittäiset taiteilijat ja taiteilijakollektiivit. Muistan parin vuoden takaisen, Helsingin Sanomissa ja Ylen verkkosivuilla käydyn keskustelun, jossa kuvataitelija Anna Tuori arvosteli kollegoitaan Riiko Sakkista ja Jani Leinosta oikeamielisyydestä ja epäkohtien koristelusta. Tuori kritisoi taidemaailmaa poliittisesta korrektiudesta ja oikeaoppisuuden vaatimuksesta. Leinonen vastasi kritiikkiin arvostelemalla poliittisen korrektiuden käsitettä, joka hänen mukaansa on amerikkalaisen oikeiston lanseeraama termi. Leinosen mielestä Tuorin ”läppä” kuulosti perussuomalaiselta ja äärioikeistolaiselta. Myös Sakkinen totesi olevansa Tuorin kanssa eri mieltä taiteen poliittisuudesta. Taiteen tulisi hänen mielestään olla poliittista, ei pelkkää nautintoa. Taidehistorian dosentti Katve-Kaisa Kontturi kommentoi keskustelua toteamalla, että poliittiset aiheet voivat latistaa taidetta, jos poliittinen problematiikka otetaan annettuna tai niiden kuvasto vain tuotetaan teoksessa uudelleen.

Nykyisin jokaisella taideteoksella tulee olla tarina, toteavat Anna Tuori ja kirjallisuus- ja kuvataidekriitikko Aleksis Salusjärvi 2017 Nuori Voima -lehteen kirjoittamassaan esseessä. Teoksen tarinaa pyydetään myös apurahahakemuksissa, joissa taiteilijan tulee arvioida taiteensa vaikuttavuutta. Tuorin ja Salusjärven mukaan hakemuksen täyttämistä ei jostain syystä pidetä taideteoksen myymisenä, vaikka juuri sitä se on. Samassa esseessä kirjoittajat sanovat, että taiteen vaikuttavuuden perusteleminen ja myyminen ohjaa taiteilijoita kiinnittymään johonkin tunnistettavaan aiheeseen, jolla on huomioarvoa julkisuudessa. Tällöin taiteilija näyttäytyy kantaaottavana, tiedostavana toimijana. Ja kun kantaa otetaan asiaan, joka on kaikkien huulilla joka tapauksessa, taiteilija asemoi itsensä ”hyvän” puolelle.

Nyt on edetty astetta pidemmälle. Kannanotot ovat typistyneet kahteen teemaan: ekokriisiin ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin. Maailman parantaminen tarkoittaa entistä yksipuolisemmin nimenomaan oikeudenmukaisuuden ja yhdenvertaisuuden puolella olemista. Ja näihin teemoihin kiedotaan taiteen vaikuttavuuden ideaali.

Olen viime aikoina haastatellut useita eri alojen taiteilijoita. He kertovat havainneensa saman. Haastattelut ovat osa tutkimustyötäni Turun yliopistoon sijoittuvassa, Koneen Säätiön rahoittamassa monitieteisessä- ja taiteisessa Taidetyö ja talouden uudet muodot -hankkeessa. Taiteen tekemisen arkeen ja toimeentuloon liittyvien kysymysten lisäksi olen kysynyt taiteilijoilta mitä nykyinen yhteiskunta vaatii taiteelta ja taiteilijoilta. Monet mainitsevat ilmassa häilyvän "oikeiden" aiheiden käsittelyn paineen. Ja sen, että niitä oikeita aiheita käsittelevää taidetta rahoitetaan todennäköisemmin kuin jotain muuta taidetta. Jotkut taiteilijat sanovat silti, etteivät välitä paskaakaan siitä, mitä yhteiskunta vaatii. Toiset ahdistuvat. He tuntevat, että heidän pitäisi olla muuttamassa maailmaa, vaikka he haluaisivat vain rauhassa tehdä omia, hapuilevia asioitaan.

Mutta parempi maailma ei odota. Se pitää tehdä heti. Mieluiten nopeasti ja tehokkaasti. Kirjailija Risto Isomäki on todennut, että maailman kannalta olisi tärkeää, että ainakin osa taiteilijoista hahmottaisi maailman parantamisen tai pelastamisen osaksi omaa rooliaan. Hänen mukaansa tästä saattaa riippua koko ihmislajin eloonjääminen.

Jokin tässä koko ajatuksessa tökkii. Miksi juuri taiteen ja taiteilijoiden tulisi nyt pelastaa maailma? Mutta ei taide ei ole ratkaisu yhtään mihinkään, kaikista vähiten ongelmiin. Tulee ikävä filosofi Herbert Marcusea. Hän oli jyrkästi sitä mieltä, että taiteen voima on juuri siinä, että se erottautuu vallitsevasta todellisuudesta. Taide on illuusiota, fiktiota, ja se ei pyri samaan mihin koko yhteiskunta epätoivoisesti pyrkii. Jos taide valjastetaan nykyhetken poliittisiin muutostarpeisiin, se ei voi enää olla vapaata ja moninaista.

Ja sitten tämä maailman parantamisen trendikkyys. Aate mukailee nykyhetken vallitsevinta ideologiaa, ”hyvien puolella” olemista ja se tuntuu yksinkertaisesti liian helpolta, itsestään selvältä. Miksi puhua siitä, mistä kaikki muutkin jo valmiiksi puhuvat? Missä Marcusen peräänkuuluttama erottautuminen, toiminta vastakarvaan? Missä kaikki ne mahdottomat maailmat, joita kukaan muu kuin taiteilija ei osaa tai uskalla kuvitella?

Maailmanparannustaide saarnaa, väillä suoraan ja välillä epäsuorasti. Se antaa ymmärtää, että näin kuuluu tehdä. Ja ne, jotka eivät tee niin kuin ”kuuluu”, leimataan nykyisenä tiukkojen jakolinjojen aikana väärässäolijoiksi, ”pahiksiksi.” Moraalinen ylemmyys löyhkää.

Hyvistelyn lisääntyminen taidemaailmassa ei kuitenkaan ole taiteen tai taiteilijoiden vika. Nykyinen kriisiajan ratkaisukeskeisyys ajaa taidetta oikeamieliseksi, samoin rahoituksen niukkuus ja kova kilpailu siitä. Se, kun taiteen olemassaoloa ja vaikuttavuutta pitää päivästä toiseen perustella. Tai kun pitää kirjoittaa veroilmoitukseen olevansa ”itsensätyöllistäjä”, vaikka on oikeasti pakkoyrittäjä. Hyperventiloin juuri itse yli kymppitonnin MYEL-laskuihin hautautuneena. Olen apurahatutkija, jolle maatalousyrittäjien vakuutusmaksu on pakollinen. Tuo maksu on kohtalaisen suolainen, enkä minä ole järkevä, saati talousihme. Samasta MYEL -auvosta olen nauttinut aiemmin myös valtion taiteilija-apurahan saajana, joten ei ihme, että maksettavaa riittää.

Onko paremman maailman mantrasta tullut taiteen olemassaolon uusi oikeutus? Entä jos joidenkin taiteilijoiden moraalinen ylemmyys onkin torjuntaa, pelkoa ja uupumusta? Se voi olla myös itseinhoa. Ihmisen iho alkaa erittää sellaista, kun valehtelu rahoitushakemuksiin on jatkunut liian pitkään.

Valehtelu taiteen rahoitushakemuksissa koskee ennen kaikkea taiteen niin sanottua vaikuttavuutta. Se on valehtelua siksi, että taiteen vaikuttavuutta on mahdotonta tietää etukäteen. Siitä voisi ehkä sanoa jotain kymmenien tai satojen vuosien kuluttua. Mutta ei ennen kuin taidetta on tehty. Silti juuri siitä rahoitushakemuksissa pitää puhua, enemmän kuin taiteen sisällöstä

Taiteelta vaaditaan vaikuttavuutta siksi, että yhteiskunta on muuttunut 1990-luvun lopulla projekti- ja arviointiyhteiskunnaksi. Muutos ei ole viaton eikä ongelmaton. Sosiologi Pekka Sulkunen kritisoi projektiyhteiskuntaa ”fiktiivisenä todellisuutena”, jossa vaikuttavuuden arviointi on noussut keskeiseksi. Hän sanoo, että vaikuttavuutta arvioidaan näennäisen neutraalisti ja teknisesti: arvot abstrahoidaan ja vastuu niiden noudattamisesta siirretään tilaajalle eli asiakkaalle, kansalaiselle tai heitä edustavalle valtiolle. Sulkusen mukaan fiktiivinen vaikuttavuusretoriikka vaalii ajatusta suunnitelmasta, tahdosta ja valinnoista eli toimijuudesta.

Sulkusen kritiikki tuo esiin, miten vaikuttavuuden osoittaminen kietoutuu suunnitelmallisuuden ja järjestäytyneisyyden ideaaleihin. Ensin määritellään tavoitteet ja tulokset, sitten mietitään, miten ne saavutetaan. Kuten minkä tahansa asian, myös taiteen vaikuttavuus kajastaa jossain saavuttamattomissa – kuin keidas autiomaassa. Vaikuttavuus on saavuttamatonta, koska se on fiktiivistä. Ei ihme, jos taiteilijat uupuvat tai ryhtyvät verissäpäin parantamaan maailmaa.

Taiteen vaikuttavuudesta puhuttaessa tulisi muistaa, että vaikuttavuus on ennen kaikkea hallinnan ja arvioinnin termi. Se ei ole neutraali laatusana, vaan osa New Public Managementin hallintomalliin sisältyvää tehostamisen ideologiaa. Sen käyttö taiteen mittaamisessa on kaikin tavoin järjetöntä. Taiteen aiheuttamat ajatukset, tunteet ja aistihavainnot vaeltavat ihmisruumiin säikeissä ennalta-arvaamattomilla tavoilla; ne muuttuvat merkityksiltään ja sisäisiltä painotuksiltaan. Taiteeseen kerrostuu kulttuurisia, sosiaalisia ja yksilöllisiä juonteita, patinoituneita muistoja, tahmeita takaumia ja kirkkaita oivalluksia. Tätä kaikkea ihmislihoissa ja ajassa vellovaa ryönää on mahdotonta mitata.

Tämänhetkisen yhteiskunnan leimaavin piirre on turvallisuushakuisuus. Luodaan turvallisia tiloja, väistetään väärinajattelijat ja kurotetaan kohti nopeita ratkaisuja, parempaa maailmaa. Toimitaan hapettomassa ja hengettömässä tilassa, jossa vaikuttavuusvaltaa käyttävä hallintakoneisto pyrkii säätelemään kaikkea, erityisesti vapaata taidetta. Luovuutta kyllä ylistetään juhlapuheissa, mutta todellisuudessa sitä pelätään ja kammoksutaan. Taide tuottaa uusia, hulluja ajatuksia maailmasta ja maailman liepeiltä ja juuri niitä halutaan hallinnoida. Niitä pelätään. Liian vapaat ja vallattomat näkemykset vaarantavat instrumentaalisen arviointiyhteiskunnan hauraan ytimen: fiktion ihmisen toiminnan kaikenkattavasta hallittavuudesta.

Kun astun sisään taidemuseoon, en halua kuulla selostusta siitä, mitkä ovat museon turvallisen tilan periaatteet tai miten teokset noudattavat yhdenvertaisuutta. Haluan ihmetellä ja kummastella, ehkä myös kauhistua, järkyttyä tai hämmentyä. Tai ilahtua ja päätyä euforian valtaan. Toivon, että taide vatkaa ruumismieleni maitohapoille tai vetää hiljaiseksi. En halua, että käy kuten pornokaupassa Tampereella. Siellä myyjä tuli heti ovella pitämään reipashenkisen luennon seksuaaliterveydestä. Hän piti kädessään desinfiointiainepulloa, kenties maksimaalisen seksuaaliterveyden varmistamiseksi. Mutta minä en halua seksuaaliterveyttä. Kun menen pornokauppaan, haluan pornoa, kiihottavia välähdyksiä jostain epämääräisestä ja tahmeasta. Ja kun menen museoon, haluan taidetta, epämääräistä ja tahmeaa ainetta ja aineettomuutta. Silloin maailma on kaunis ja ihmeellinen. Ei parempi tai hyvisten hallinnoima, vaan rosoinen, outo ja epätäydellinen maailma.

Oikaistu 26.7.2023. Kaikki äidistäni -näytelmä on Suomen Kansallisteatterin, ei Helsingin Kaupunginteatterin. Lisäksi Aleksis Salusjärven ja Anna Tuorin kapitalistista realismia käsittelevä (klassikko)essee (2017) julkaistiin Nuori Voima -lehdessä, ei Voima-lehdessä. Jutun otsikko on muutettu.