Miten nuoret saadaan lukemaan? Painostus ei auta – Sanotaan, että minkä ilotta oppii, sen surutta unohtaa
Kirjat eivät ole pyhiä. Jos kirjan jättää kesken, se ei tarkoita välttämättä sitä, että kirja olisi huono. Se ei vain kosketa juuri minua, kirjoittaa Anna-Leena Härkönen.
Yritin noin kolmekymmentä vuotta sitten houkutella pikkuveljeäni lukemaan.
– Nuorten kirjat on tosi jännittäviä ja ne kertoo usein kaikenlaisista murrosiän ongelmista, sanoin.
– Kertokoot, veli vastasi.
Niin, miten nuoret saataisiin lukemaan? Miten kaikki muutkin saataisiin lukemaan? Painostaminen ei ainakaan auta. Kaikki eivät ole lukijatyyppiä. Toiset ovat, mutta nykyään virikkeitten määrä estää keskittymisen. Miten paljon he menettävät!
Omakin keskittymiskykyni on huonontunut. Siksi luenkin yleensä heti herättyäni, kun on tarpeeksi energiaa.
Kirjat eivät ole pyhiä. Jos kirjan jättää kesken, se ei tarkoita välttämättä sitä, että kirja olisi huono. Se ei vain kosketa juuri minua.
Viime aikoina olen lukenut entistä enemmän historiallisia romaaneja. En olisi halunnut olla nainen jääkaudella.
Sitähän sanotaan, että minkä ilotta oppii, sen surutta unohtaa. Romaanit sivistävät kivuttomasti, vähän kuin salaa. Ja tieto myös pysyy päässä, kun sen on saanut voimakkaitten mielikuvien avulla.
Hyvä esimerkki tästä on Jung Changin romaani Villijoutsenet. Se kuvaa Kiinaa keisariajalta kommunistiseen kulttuurivallankumoukseen kolmen eri ikäisen naisen silmin. Kirja oli minulle shokki. Mitä terroria, mitä järjettömyyksiä! Ja kaikki tämä kerrotaan kauniisti, jopa humoristisesti.
Viime aikoina olen lukenut entistä enemmän historiallisia romaaneja. Luolakarhun klaani oli aikoinaan suuri tapaus, mutta en voinut kuvitella lukevani sitä nuorena. Nyt ahmin sen. Tiesittekö, että neandertalilaiset tekivät mammuttien virtsarakoista sadeasuja? Tarkistin tiedon biologiystävältäni, ja se pitää mahdollisesti paikkansa. Tulin siihen tulokseen, että en olisi halunnut olla nainen jääkaudella, niin alistettu heidän asemansa oli. En olisi tosin halunnut olla jääkaudella mikään muukaan.
Jos kartanon pihalle olisi ilmestynyt 2000-luvun sinitukkainen tyttöoletettu, he olisivat kuolleet järkytykseen.
Enni Mustosen romaani Kasvattitytär tarjoaa näköalan 1700-luvun työntekoon ja perhesuhteisiin. Sekin tuli luettua nopeasti. Oli pakko saada tietää, kumman kanssa sankaritar Hedda-Noora päätyisi yhteen, Oton vai Andersin. Otto vaikutti enemmän hottikselta. Tosin siinä vaiheessa, kun hän huudahti ”lempo soikoon!”, hänestä katosi hetkeksi kaikki erotiikka. Välillä ajattelin, että voi hyvä sylvi, nämähän ovat tosissaan peruukkiensa ja pönkkähameittensa kanssa! Mutta jos kartanon pihalle olisi yhtäkkiä ilmestynyt 2000-luvun sinitukkainen tyttöoletettu bootseissa ja farkkutakissa, he olisivat kuolleet järkytykseen.
Elodie Harperin Sudenluola kertoo pompeijilaisen ilotalon elämästä ennen ajanlaskumme alkua. Hyvin pian lukija tottuu silloiseen arkeen. Oli täysin normaalia mennä amfiteatteriin katsomaan, kun ihmiset ja eläimet teurastivat toisiaan. Gladiaattoritaistelut olivat antiikin ajan tosi tv -ohjelmia. Romaanin käännös on välillä yllättävän moderni. Ensin hätkähdin, kun joku vastaa palvelusta pyydettäessä ”Jep!” Jep? Ja yhdessä kohtauksessa orja toteaa toiselle orjalle: ”Eivät ne välitä meistä pätkääkään.” No, siihenkin aikaan oli varmasti omat slangisanansa.
Seuraavaksi vuoroaan odottaa Johanna Valkaman Tervahovi, Jaakko Ilkan lesken tarinan viimeinen osa. Silloin mennään vielä sata vuotta Kasvattitytöstä ajassa taaksepäin. Sekin on varmasti julmahko tarina.
Mutta lukeminen on paras tapa paeta todellisuutta, vaikka kirjat siitä kertovatkin. Kertokoot.
