Ajatus osuu ytimeen. Trump on ajankuva, vihaisuuden ilmentymä.
Viha ja suuttumus ovat käyttövoima, joka vahvistuu somessa, jossa pienikin purkaus voi paisua samanmielisten kuplassa tunteelliseksi minispektaakkeliksi. Viha on tarttuvaa. Yhteisöviestinnän professori Vilma Luoma-ahon mukaan vihaan ja pettymykseen on helppo yhtyä, vaikka kyse ei olisi suoraan asiasta, johon ollaan pettyneitä. Riittää, että aihe on riittävän lähellä omia pettymyksiä. Siksi vihaa lietsotaan yksinkertaisilla asioilla.
Mitä huonommat ajat ovat taloudellisesti, sitä enemmän tyytymättömyyttä, jota kanavoida vihaksi. On paljon vaikeampaa tarjota toivoa ja ratkaisuja kuin syyttää ja pelotella. Tai selittää monimutkaisia asioita niin kuin ne ovat. Siksi, raivokkaaksi muuttuessaan yhteiskunnallinen keskustelu ei etene mihinkään.
Suosituksi ohipuhumisen selittäjäksi on noussut kielentutkija George Lakoffin teoria, jonka mukaan ihmiset jakautuvat ajatus-malliltaan kahteen kategoriaan, hoivaajiin ja kurinpitäjiin. Vuonna 2004 julkaistu kirja Don’t Think of an Elephant! Know Your Values and Frame the Debate on noussut puheenaiheeksi. Lakoffin ajatuksia on tuonut Suomeen toimittaja Johanna Korhonen, joka kirjoitti kirjan Mikä niitä riivaa? Suomalaisen julkisen keskustelun tuska ja eräitä etenemismahdollisuuksia.
Ankara isä -tyyppi uskoo maailman olevan rankka paikka, jossa säännöt vievät eteenpäin. Jokaisen on pärjättävä omillaan. Rikosta seuraa rangaistus. Mies on mies, naisen yläpuolella. Tällä tavalla ajattelevan lempisanoja ovat järjestys, totteleminen, sopeutuminen, ponnistelu, auktoriteetti, itsekuri. Hoivaava vanhempi -tyyppi uskoo, että rankassa maailmassa pärjää vain, kun autetaan. Jokainen on tasa-arvoinen, ihmisten yhteinen toiminta perustuu neuvotteluun ja sopimuksiin. Lempisanoja: hoiva, tuki, empatia, muutos, jakaminen, reiluus, yhteisöllisyys.
Ajatusrakennelmat on helppo tunnistaa. Siksi Lakoffin teoria on suosittu selitysmalli.Samalla sen luoma näkymä on lohduton. Se vie poteroihin, joissa on kaksi tapaa ajatella.
Korhonen lainaa Lakoffia ja tarjoaa myös ratkaisuja. Sen sijaan, että kaivautuisi poteroon, pitää pyrkiä luopumaan kaksinapaisesta ajattelusta. Asiat ovat harvoin joko-tai. Kun joku vaikkapa yrittää määritellä ääripäät, kuten rasisti ja suvakki, tähän määrittelyyn ei pidä mennä mukaan. Rasistilla ei ole ääripäävastakohtaa. Mielenkiintoista on, että juuri vihanlietsojat ovat taitavia käsitteiden luomisessa. He onnistuvat usein ottamaan keskustelun haltuun, koska pääsevät rähinällään määrittelemään, mistä puhutaan. Johanna Korhonen ottaa kirjassaan esimerkiksi puoluepolitiikan. Osa puolueista tekee (hölmöjäkin) ehdotuksia, joihin toiset puolueet tottuneesti reagoivat sanomalla ei. Vaikka kyse on päättömyyksistä, syntyy kuva ei ei -puolueista, joilla ei ole omia ehdotuksia.
Ajatuksesta voivat ottaa kiinni tavallisetkin somenkäyttäjät: otammeko tilan haltuun aloitteellisesti, vai reagoimmeko raivolla vain ”kaikkeen paskaan”. Ei ole hyväksi, että annamme räyhäpuheen määrätä julkisen keskustelun tahdin.
Trump normalisoi rähinnöinnin. Vihan voiton seurauksia voi jo nähdä. Esimerkiksi Ruotsin maltillinen kokoomus otti Trumpin puhetavan käyttöönsä. (Toisaalta, vastapainona esimerkiksi iltapäivälehti Aftonbladetin pääkirjoitustoimittaja ilmoitti, että vihan levitessä lehti ryhtyy kirjoittamaan vastustajistaan kunnioittavammin.) Suomessa perussuomalalaiset ovat menestyneet Trumpin konseptilla: viis faktoista, paljon melua, rähinää ja huomiota.
Todennäköisesti suomalaisissa puoluetoimistoissa pohditaan, miten käyttää kevään kuntavaaleissa mölyvoimaa. Mutta entä jos typerien provokaatioiden ei annettaisi hallita vaalikeskustelua? ■
