Image

Mitä Uschanov tarkoittaa?

Mitä Uschanov tarkoittaa?

Filosofi ja ajattelija Tommi Uschanovista on viime vuosien aikana tullut uusi valtakunnanintellektuelli, joka antiikin filosofien tapaan osoittaa meille, kuinka emme oikeastaan tiedä juuri mistään mitään.
Teksti Venla Rossi
Kuvat Juha Törmälä
Mainos

Helsingin Sanomat teki keväällä 2011 kyselyn, jossa selvitettiin suomalaisten tietämystä maan hallituksen silloisesta kokoonpanosta. Tulos ei ollut imarteleva: joka kolmas piti SDP:tä hallituspuolueena, vaikka demarit olivat tuolloin olleet oppositiossa viimeiset neljä vuotta.

Seuraavana päivänä YLEn aamutelevisioon tästä oli kutsuttu keskustelemaan STT-Lehtikuvan politiikan toimituksen esimies Johanna Vesikallio sekä tutkija Tommi Uschanov. Vesikallio ilmaisi heti ensimmäiseksi olevansa erittäin järkyttynyt tuloksesta.

Uschanov taas totesi hieman alistuneeseen sävyyn, että kyselyn tulos ei ollut järkytys, koska se oli linjassa kaikkien aikaisempien tästä aiheesta tehtyjen tutkimusten kanssa, jotka vain eivät ole saaneet yhtä paljon julkisuutta. Hän itse oli julkaissut edellisenä syksynä aihetta laajasti käsitelleen kirjan.

Sen paremmin aamu-tv:n toimittaja kuin Vesikallio eivät kommentoineet Uschanovin sanomisia, vaan pyrkivät nopeasti etenemään keskustelussa seuraavaan pointtiin.

Tällainen vaikutus Tommi Uschanovilla on. Hän kertoo vastaansanomattomia faktoja asioista, jotka meidän oikeastaan jo pitäisi tietää.

Se saa meidät tuntemaan olomme hieman epämukavaksi.

Sivun laidan kuvasta katsoo vakava ja parrakas mies. Tommi Uschanovin kasvot ovat jo kahden vuoden ajan tulleet tutuiksi kolumneista Helsingin Sanomien sunnuntaisivuilla. Ennen kaikkea kolumnit ovat esitelleet laajalle yleisölle ajattelijan, joka on julkaissut tähän mennessä kolme lähes varauksettomasti kiitettyä yhteiskunnallista tietokirjaa. Niissä Uschanov on ollut eräänlainen myytinmurtaja, joka on paljastanut monet luutuneet ajatuksemme perusteiltaan niin haperoiksi, että lukiessa hävettää.

Vakavalta Uschanov näyttää myös saapuessaan Eduskunnan kirjastoon. Haastattelu on sovittu Uschanoville tärkeään paikkaan, täällä hän istuu usein lukemassa.

”En kuitenkaan kirjoita täällä, tai missään julkisissa paikoissa”, Uschanov sanoo.

”Teen työtä kotona, erakkomaisesti.”

Uschanov vaikuttaa hermostuneelta, hän ei esimerkiksi katso silmiin kätellessään. Maanantai ei ole alkanut tavalliseen tapaan, sillä normaalisti hän heräisi vasta puolilta päivin. Nyt edessä on useampi tunti keskustelua hieman kiusaannuttavasta aiheesta – hänestä itsestään.

Juoma-automaatit humisevat kirjaston pienessä taukohuoneessa. Uschanov ottaa kaakaota, hän juo sitä paljon mieluummin kuin kahvia. Hän on pukeutunut äitinsä ompelemaan pikkutakkiin ja solmioon, jossa on kellertävällä taustalla hymyileviä aurinkoja, muita taivaankappaleita, muusikoita ja rapuja. Heti alkuun käy ilmi, että hän ei pidä itseään mitenkään erikoisena tyyppinä.

”Jos elää tällaisen elämän kuin minä, tulee tällaiseksi ihmiseksi.”

Uschanovin elämä alkoi Joensuussa 40 vuotta sitten. Isä oli ala-asteen rehtori ja äiti hoiti lapsia kotona. Ennen kouluikää Uschanov ei ollut juuri ollut kodin ulkopuolella, vaan vietti päivät kahdestaan äidin kanssa. 15 vuotta vanhempi sisko oli jo muuttanut pois kotoa.

Hän oppi lukemaan kolme ja puolivuotiaana – ja se onkin ollut pääasiallinen elämänsisältö siitä lähtien. Kun Uschanovit kyläilivät sellaisten perheiden luona, joilla ei ollut kirjoja, tuntui se Tommista kuolemaa kauheammalta.

Lapsuus oli tasainen, ja Uschanov tottui elämään, jossa juuri mikään ei muutu. Turvallisuus ja jatkuvuus ovat sen jälkeen olleet hänelle tärkeitä asioita. Hän haaveili kirjastonhoitajan ammatista, kunnes alkoi noin 15-vuotiaana hahmottaa, että on olemassa sellainen ala kuin filosofia. 1990-luvun alussa kun Uschanov meni lukioon, filosofia ei vielä ollut pakollinen aine, mutta Joensuun normaalikoulussa sitä opetettiin. Filosofian opettajan toimea sivutyönään hoitanut sosiologi Leena Koski oli ensimmäinen intellektuaalinen vaikuttaja Uschanovin elämässä.

Jälkeenpäin ajateltuna tärkeää oli sekin, että Joensuu on yliopistokaupunki. Toisin kuin monessa muussa maassa, Suomessa yliopistojen kirjastot ovat kaikille avoimia. Uschanov alkoi käydä Joensuun yliopiston kirjastossa 15-vuotiaana, ja viisi vuotta myöhemmin oli lukenut sen läpi, ”siltä osin kuin siellä oli mitään juuri minua kiinnostavaa”.

Yhdeksänkymmentäluvun puolivälissä koettiin erikoinen filosofiabuumi. Esa Saarinen jakoi filosofian räjähtävää voimaa leoparditakkeineen niin naistenlehtien kansissa kuin yliopistollakin. Hänen luentonsa pidettiin Porthanian suurimmassa salissa, ja ne olivat aina täynnä. Saarisen tähtioppilas Pekka Himanen oli juuri väitellyt tohtoriksi, nuorempana kuin kukaan Suomessa ennen häntä. Vuonna 1994 myös ilmestyi suomeksi Jostein Gaarderin supersuosittu Sofian maailma, nuorille suunnattu yleistajuinen filosofiaromaani. Tampereella perustettiin filosofinen niin & näin -lehti, ja jopa Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä ilmestyi Seija Sartin paljastusjuttu suomalaisen filosofian sisäisistä kähminnöistä.

Tommi Uschanovkin matkusti Helsinkiin teoreettisen filosofian pääsykokeisiin, mutta niin hän olisi tehnyt joka tapauksessa. Valinnalla ei ollut mitään tekemistä muotivirtausten kanssa.

Äiti oli järjestänyt pojalleen yöpaikan kummitädin luota Paloheinästä. Kummitädin syöpä oli kuitenkin uusiutunut, ja juuri ennen Helsinkiin lähtöään Uschanov sai kuulla, että hänen majoittajansa viimeiset päivät olivat käsillä. Suunnitelmaa ei silti muutettu, vaan Uschanov majoittui yksin kummitätinsä asuntoon. Tilanne oli ahdistava, eikä sitä helpottanut kummitädin koira, joka omistajansa poissaolosta hätääntyneenä haki huomiota asunnossa harhailevalta nuorelta mieheltä.

Kaiken tämän jälkeen ei ollutkaan ihme, että Uschanov epäonnistui pääsykokeissa – tosin vain muutamalla ratkaisevalla pisteellä – eikä päässyt yliopistoon.

Myöhemmin hän on usein ollut tästä kiitollinen. Seuraavana vuonna hän tietenkin läpäisi kokeet, ja teoreettisen filosofian opiskelut syksyllä 1995 aloittaneiden vuosikurssille sattui useampikin sellainen henkilö, joista on sittemmin tullut keskeisiä Uschanovin elämässä. Kukaan heistä ei ollut tullut opiskelemaan filosofiaa siksi, että se oli muotia. Koko filosofian yhtäkkinen julkisuus oli heidän mielestä jopa hämmentävää.

Yksi opiskelutovereista oli kustannustoimittaja ja viime vuonna oman esikoisesseekokoelmansa julkaissut Antti Arnkil. Hän sanoo, että Tommiin tutustumista leimasi lähes klassinen romanttisen komedian kaava, jossa aluksi ärsyttävimmästä tyypistä tulee se kaikkein läheisin toveri. Uschanov on opiskeluajoista lähtien ollut Arnkilille tärkeä mentori ja ajattelun sparraaja. He kommentoivat yhä käsikirjoitusvaiheessa kaikki toistensa tekstit.

Helsinkiin muuttaminen oli Uschanoville unelmien täyttymys. Kaupungissa oli vieläkin isompi yliopiston kirjasto, jota ruveta lukemaan läpi. Oli myös opetusta ja kiinnostavaa keskusteluseuraa. Filosofian opiskelijoiden keskuuteen kasvoi nopeasti porukka, joka perusti oman opintopiirin. Punavuoren Ahveneen viikoittain kokoontunut seurue keskittyi aluksi Martin Heideggerin filosofiaan, mutta pian alettiin käsitellä artikkeleja laajemmilta aloilta. Porukkaan kuului myös Uschanovin kirjojen nykyinen kustannustoimittaja Elia Lennes.

Tommi Uschanov oli porukan henkinen johtaja, ja Arnkilin mukaan sivistyksessään ja lukeneisuudessaan jo parikymppisenä vanha kettu, aivan eri tasolla kuin muut. Siksi oli itsestään selvää, että juuri hän valitsi käsiteltävät artikkelit. Ystävysten mielestä keskustelu ja tiedon tavoittelu oli tärkeää sen itsensä vuoksi. Tämä näkyi myös käytännössä: sadoista opintopiireihin käytetyistä tunneista ei ollut virallisiksi suorituksiksi. Suurin osa porukasta ei tähän päivään mennessä ole valmistunut – ei myöskään Uschanov.

Tietenkin Uschanov kohtasi yliopistolla myös Esa Saarisen. Saarinen oli tehnyt suositun filosofian oppikirjan lukioihin, mutta se ei riittänyt. Hän tavoitteli laajempaa näkemystä ja alkoi työstää Symposium-nimistä teosta, joka yhdistäisi filosofian kaunokirjallisuuteen. Saarisen assistenteiksi nopeasti päätyneet Arnkil ja Uschanov pääsivät mukaan hankkeeseen.

”Käytännössä Saarinen sanoi meille, että lukekaa vuosi jotain kiinnostavia juttuja ja katsotaan mitä sitten tehdään”,  Arnkil kertoo. Tehtävänanto oli absurdi, mutta hieno. He olivat myös selvästi sopivat ihmiset tehtävään: Arnkil kertoo edelleen silmin nähden innoissaan, kuinka he istuivat kolmelta aamuyöllä Kasarmitorin Carrolsissa ja väittelivät 1600-luvun esseistiikasta.

Sitten kuitenkin tapahtui jotain, josta kaikki osapuolet tuntuvat vaikenevan. Uschanov sanoo, että projektissa syntyi ”taiteellisia erimielisyyksiä”.  Symposium-kirja ilmestyi, mutta Arnkil ja Uschanov vetivät siitä nimensä pois. Uschanov ei ole sen jälkeen myöskään ollut missään tekemisissä Esa Saarisen kanssa. Uschanov ei halua kommentoida Saarista tai hänen työtään millään lailla ja kertoo, että tapahtumista on allekirjoitettu jopa salassapitosopimus.

Saarinen taas sanoo puhelimessa, että kyse ei ollut mistään dramaattisesta: egot törmäsivät toisiinsa, siinä kaikki. Hän kertoo pitävänsä Uschanovia aidosti itsenäisenä ajattelijana, jolla on suuri intohimo ymmärtää maailmaa ja sen ilmiöitä. Sitten Saarinen vähän suutahtaa. Hänelle on soitettu, mutta ei hänen itsensä, vaan hänen entisen oppilaansa vuoksi.

Ludwig wittgenstein. Filosofeista yksi on ollut Uschanoville ylitse muiden jo lukioajoista. Kielifilosofina tunnetun Wittgensteinin tavoitteena oli rakentaa järkeilyketjuja, joiden jälkeen filosofian kysymykset eivät enää riivaisi ihmisiä samalla lailla kuin aiemmin. Uschanovin kohdalla näin tapahtui. Hän sanoo, että Wittgenstein antaa tyydytyksen tavalla, johon kukaan muu ei yllä. Olennaista on harjaantua tekemään ero kahden asian välille, jotka huolimattomasti katsottuna näyttävät samankaltaisilta. Siinä mielessä voisi ajatella, että Uschanovin toiminta on ikään kuin Wittgensteinin käytännön soveltamista.

Itävaltalais-englantilaisen filosofin ajattelu on kuitenkin lähtökohtaisesti täysin neutraalia yhteiskunnallisesti.

”Siksi monelle tuttavalleni ehkä tulikin hieman yllätyksenä se, että aloin kirjoittaa politiikasta.”

Se alkoi, kun kirjallisuuteen ja filosofiaan keskittyneessä Nuori Voima -lehdessä käytiin suunnittelemaan työaiheista teemanumeroa yhdeksän vuotta sitten. Aluksi oli tarkoitus, että lehteä vakituisesti avustanut Uschanov olisi kirjoittanut Antti Arnkilin tuolloin päätoimittamaan lehteen artikkelin työn roolista vasemmistolaisessa yhteiskuntateoriassa.

Samoihin aikoihin kävi kuitenkin niin, että Thomas Wallgren, jonka tutkimusavustajana Uschanov oli toiminut, pyysi häntä osallistumaan vaalikampanjaansa. Yliopistonlehtori pyrki eduskuntaan SDP:n riveistä. Uschanov päätti lyhyen harkinnan jälkeen, ettei voisi tukea työtoveriaan tämän vaalikampanjassa, ja alkoi luonnostella sähköpostiviestiä päätöstään selittämään.

Sähköposti paisui paisumistaan ja yhdistyi lopulta Nuoren Voiman työartikkelin kanssa. Ilmestyttyään tuo artikkeli jatkoi yhä kasvuaan, ja vuonna 2008 ilmestyi siitä alkunsa saanut pamfletti Mikä vasemmistoa vaivaa?. Esikoisteos oli menestys: kirjan nähtiin osuvan maaliinsa siinä, miten se paljasti vasemmistopuolueiden heikkoudet – ja teki sen paitsi analyyttisesti myös viihdyttävästi.

Nyt yhteiskunnallisia teoksia on ilmestynyt jo kolme. Niitä kaikkia läpäisevä teema on tietämättömyys. Ärhäkkää esikoista seurasi kaksi vuotta myöhemmin Suuri kaalihuijaus ja kaksi vuotta sen jälkeen teos nimeltä Miksi Suomi on Suomi. Tiivistäen voisi sanoa, että kolmessa kirjassa kerrotaan (käänteisessä ilmestymisjärjestyksessä), kuinka me emme hahmota mikä Suomi todella on, emme ymmärrä politiikasta juuri mitään ja että vasemmisto ei todellakaan tiedä, mitä se on tekemässä tai mitä sen pitäisi tehdä.

Mutta mitä meidän pitäisi tehdä, jotta olisimme paremmin selvillä asioista? Mikä on Uschanovin ratkaisu yleiseen tietämättömyyteen?

”On kehitettävä itselleen niin kiinnostavaa sanottavaa niin yllättävästä kulmasta, että sillä on voimakkaampi kiinnostusarvo kuin oletusarvoisella tietämättömyyden tilalla.”

Tällä tavoin hän itse yrittää koko ajan tehdä. Helsingin Sanomien lukijoilta tulee usein palautetta, että parasta Uschanovin kolumneissa ovat vaihtelevat ja yllätykselliset aiheet. Ne käsittelevät kaikkea joulun traditionaalisuudesta rahaan taideteoksena. Usein aiheet ovat peräisin valtavasta tekstitiedostosta, jota Uschanov on kerännyt jo parinkymmenen vuoden ajan. Hän tekee siihen tekijän nimen mukaan aakkosjärjestyksessä muistiinpanoja kaikesta, mitä lukee.

”Mitään salaisuutta ei ole. Kaikki mitä teen, rakentuu sen päälle, että olen 35 vuotta lukenut kirjoja.”

Tätä Uschanov haluaa toistuvasti korostaa: hän ei ole mitenkään erityisen ansioitunut ihminen tai poikkeusyksilö. Itse asiassa hän ei koe persoonansa tai uransa olevan edes itse tehtyjen valintojen tulosta.

Tämä liittyy siihen, että hän on sosialisti. Jos yksinkertaistetaan valtavasti, voidaan sanoa, että oikeisto uskoo yksilöön ja vasemmisto yhteiskuntaan. Uschanov on vasemmistolainen. Hänen mielestään ketään ei voida vaatia menestymään omilla ansioillaan.

”Olen ollut vasemmistolainen niin nuoresta, että en aluksi edes tiennyt, että sitä mitä olen, nimitetään juuri vasemmistolaisuudeksi.”

Yhtä kauan vasemmiston toiminta ja esiintyminen on myös vaivannut Uschanovia. Ensimmäisen kerran hän muistaa seuranneensa eduskuntavaaleja vuonna 1987. SKDL:n silloisessa vaalijulisteessa oli Rahavalta alas -iskulauseen alla keinulauta, jota pitkin Monopoli-pelin pankkiiria muistuttava paksukainen horjahteli alaspäin.

Vaalijuliste oli niin stereotyyppinen, että se hävetti 11-vuotiasta Uschanovia.

Tämän päivän keskusteluetiketti tähdentää hyvätapaisuutta: tulisi katsoa toisia silmiin, hymyillä ja nyökkäillä, vaikka olisikin eri mieltä. Se ei kuitenkaan ole Uschanovilla tapana. Monet hänet tavanneet ihmiset kertovat, että sosiaalinen tilanne voi muodostua hieman vaivaannuttavaksi, kun toinen osapuoli yksipuolisesti kieltäytyy small talkista ja muista kepeän vuorovaikutuksen keinoista.

Eduskunnan kirjastossa Uschanov kyllä vastaa kaikkiin kysymyksiin ja kertoo välillä asioita myös oma-aloitteisesti, mutta pinnistelyä se ei poista. Uschanov selvästi ponnistelee kertoakseen itsestään oikealla tavalla ja pitää välillä taukoja muotoillakseen vastauksiaan. Ei tässä huvikseen jutella.

Sosiaalisuus ei yleensä suurissa määrin kuulu hänen elämäänsä. Yliopistolle paluu ja väitöskirja ovat suunnitelmissa, mutta siinäkin huolestuttaa se, että joutuisi opettamaan. Uschanov myöntää itsekin olevansa joissain asioissa turhan ehdoton.

”Ymmärrän välillä olevani sosiaalisissa tilanteissa epäoikeudenmukainen joitakin ihmisiä kohtaan. Ylpeyteni estää minua kuitenkin toimimasta toisin.”

Tommi Uschanov sanoo, ettei ole koskaan haaveillut esimerkiksi perheestä ja myöntää olevansa työlleen harvinaislaatuisen omistautunut. Se ei kuitenkaan ole ollut mikään uhraus tai edes valinta.

”Olen aina mennyt niihin suuntiin elämässä, joissa on tuntunut olevan vähiten vastusta.”

Toki kysymys on ollut myös yhteiskunnasta, eli oikeanlaisista puitteista. Suomalaisesta kirjastolaitoksesta hänellä on paljon hyvää sanottavaa. Mutta näkyvissä on huolestuttavaa kehitystä. Varsinkin yliopistolta kantautuvat puheet saavat Uschanovin pelkäämään, että hänen ihanteensa ovat uhattuina. Erilaiset tehostamisvaatimukset eivät jätä tilaa perehtymiselle ja ajattelulle.

”Tuntuu, että yliopistolla koko ilmapiiri on muuttunut yhdessä sukupolvessa.”

Uschanov sanoo, että työlleen omistautumisensa vuoksi hän syö oikeastaan pelkkiä eineksiä. Se on kuulemma asia, josta hän on itsekin huolestunut.  Aiemmin hän on kertonut julkisuudessa, kuinka hän matkustaa kerran kuussa Joensuuhun perheensä luokse viedäkseen pyykkinsä pestäväksi äidilleen. Nykyään Uschanov pesee pyykkinsä itse. Hänen äitinsä kuoli neljä vuotta sitten.

Äidin kuoleman myötä Uschanov ymmärsi, miksi hän on aina ollut kiinnostunut optimismin ja pessimismin välisestä jännitteestä, siitä, miten ihmiset ovat huolissaan aivan vääristä asioista. Häntä on vuosien mittaan tiedostamattomasti ärsyttänyt se, että äiti ei koskaan uskonut häneen. Optimismi ja pessimismi yhdistyivät äidin persoonassa saumattomasti, mutta epäloogisella tavalla. Kaksijakoiseen tapaan hän toisteli iloisesti ja ystävällisesti, että ”tuosta ei kyllä varmasti tule mitään”, kertoipa poika sitten mitä tahansa uransa etenemisestä.

Ei auttanut, vaikka Uschanov huomautti hänen ennustustensa olleen väärässä jo useita kertoja. Filosofin ja tietokirjailijan ura eivät sopineet äidin kuvaan siitä, mitä on oikea työnteko. Hän oli elänyt oman nuoruutensa Suomessa, jossa valmistuttiin nopeasti  ammattiin ja mentiin loppuiäksi kokopäivätöihin.

Tällainen rajoittuneisuus vaikutti siihen, että Uschanov haluaisi yleisemminkin ihmisten suuntaavan huomionsa asioiden todelliseen, jatkuvassa muutoksessa olevaan luonteeseen eikä jumittuvan vanhentuneihin illuusioihin.

Uschanovin seuraava, ensi syksynä ilmestyvä kirja käsitteleekin pessimismiä, tarkemmin kulttuuripessimismiä. Sitä, kuinka viimeisen 50 vuoden aikana länsimaisen kulttuurin omakuvassa on tapahtunut muutos. Kehitysoptimistisesta ja dynaamisesta 1960-luvusta on päädytty 2010-luvun maailmaan, joka tuntuu neuvottomalta ja voimattomalta.

”En ole sitä mieltä, että tämän päivän Suomessa esimerkiksi valitettaisiin liikaa”, Uschanov sanoo.

”Valittamista on suunnilleen sopiva määrä, mutta se kohdentuu vääriin asioihin.”

Yksi vääristä asioista on Uschanovin mukaan maamme eläkejärjestelmä. Hän on hämmentynyt siitä epäluottamuksesta, mikä suurella osalla ihmisistä on siihen, että he koskaan tulisivat saamaan takaisin maksamiaan työeläkemaksuja.

”Kansantaloudellisesti tarkasteluna pelko on järjetön ja perustuu lähinnä ulkomailta otettuihin esimerkkeihin, joita ei voi yleistää Suomeen”, Uschanov aloittaa.

”Ensinnäkin täällä rahat ovat yksityisissä vakuutusyhtiöissä. Valtiovarainministeriö tai muu julkinen valta ei siksi voi varastaa niitä omiin tarkoituksiinsa, vaikka kuinka haluaisi. Vakuutusyhtiöitä myös hallinnoivat työmarkkinaosapuolet hyvässä yhteistyössä. Suomessa ei ole myöskään eläkekattoa, ja siksi hyvätuloiset eivät usein koe tarvetta ottaa yksityisiä eläkevakuutuksia, jotka nakertaisivat järjestelmää.”

Talouspolitiikassa Uschanov on yleisesti melko samoilla linjoilla Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen ylijohtajan Juhana Vartiaisen kanssa: tarvitsemme elvytystä. Nämä kaksi sanaa eivät tietenkään tiivistä Vartiaisen tai Uschanovin näkemyksiä täydellisesti, mutta suomalaisen talouspolitiikan vyönkiristykseen keskittyneessä keskustelussa ne ovat rohkea avaus. Me olemme nimittäin historiallisesti vastustaneet keynesiläistä elvytysajattelua silloinkin, kun se on monissa muissa maissa hyväksytty modernin talouspolitiikan perusajattelutavaksi.

Vartiaisen mielestä elvytyksen lisäksi tarvitaan myös laajoja rakennemuutoksia, kuten työn tarjonnan lisäämistä. Uschanov tarkasteli taloustieteilijän esittämiä ehdotuksia yksityiskohtaisesti alkuvuodesta Long Play -verkkojulkaisuun kirjoittamassaan esseessä Minä ja Juhana Vartiainen. Siinä hän esittää, että Vartiainen on aivan väärin perustein leimattu säästöjen ja leikkausten palvojaksi, vaikka itse asiassa hän on vahvasti hyvinvointivaltion kannalla.

Nyt Uschanov menee vielä pidemmälle. Hän sanoo, että tekisi mieluusti Juhana Vartiaisesta Suomen talouspolitiikan diktaattorin.

”Osittain tietysti siksi, koska hän on niin pehmeä ja demokraattinen, ettei hänestä sellaiseksi olisi.”

Uschanov on luvannut näyttää Eduskunnan kirjaston lisäksi toisenkin itselleen tärkeän paikan. Tai oikeastaan se ei ole paikka, vaan aikaa ja tilaa paikkojen välissä. Kun filosofian opiskelija aikoinaan asui Kumpulassa, hän käytti bussilinjaa 52 ajattelun välineenä, matkusti sillä päästä päähän ja katseli kaupunkia. Teemme saman matkan uudestaan.

”Kyllähän tämä tuntuu nostalgiselta.”

Lumi putoilee maisemien päälle raskaina hiutaleina, ja haastattelun tunnelma on jo kevyempi. Vaikka Uschanovia luonnehtii tietty jännittynyt teoreettisuus, ei se ole koko kuva. Nytkin hän hekottelee välillä kertoessaan juttua esimerkiksi siitä, miten Matti Apunen pyysi hänet lounaalle nähdäkseen, onko kolumnisti sellainen kuin miltä teksteissään vaikuttaa.

”En tiedä olinko, mutta ainakin Matti Apunen oli itse juuri sellainen, miltä hän kirjoituksissaan vaikuttaa.”

Vuosia takaperin, kun Uschanov oli julkaissut esikoisteoksensa, kutsuivat molemmat vasemmistopuolueet hänet tilaisuuksiinsa puhumaan. Uschanov kertoi, mitä kaikkea hänen mielestään heidän kannattaisi tehdä toisin. Yleisö nyökytteli, ja monet kertoivat olevansa jopa nolostuneita siitä, että eivät olleet ymmärtäneet näitä asioita itse.

”Silti mikään ei tunnu muuttuneen”, Uschanov sanoo ja kertoo olevansa hieman pettynyt tästä. Todennäköisesti osa puolueväestä kuunteli häntä ja oli jopa samaa mieltä, mutta kenties he jäivät vähemmistöön ehdottaessaan erilaisia muutoksia.

Enää Uschanov ei uskalla toivoa omien kirjojensa saavan aikaan suuria muutoksia yhteiskunnassa. Se on silti eri asia kuin menettää usko oman työn mielekkyyteen.

Tommi Uschanov sanookin, että hänen työnsä on keskustelunavausten tekemistä, filosofin teksteistä on matkaa muutoksiin yhteiskunnassa. Yksi suurista ilonaiheista elämässä on sellainen palaute, jossa lukija on ymmärtänyt jonkin Uschanovin tekstin – ja kehitellyt sitä jopa eteenpäin.

Totta kai myös muutoksia on tapahtunut. Vuonna 2008, juuri ennen kuin Uschanovin ensimmäinen kirja ilmestyi, julkaisi Helsingin Sanomat hänestä pienen jutun. Siinä kysyttiin tavoitteista: halusiko Uschanov tulla uudeksi Tuomas Nevanlinnaksi, päivystäväksi intellektuelliksi. Kyllä, mielellään, esikoiskirjailija vastasi.

Uschanov sanoo ajatelleensa tuota kysymystä viime vuosien aikana usein. Niin on nimittäin käynyt. ■

Julkaistu: 29.3.2015