Apu

Mitä tapahtui Kankkulan kaivolla? Radiohupailu uudisti suomen kieltä

Mitä tapahtui Kankkulan kaivolla? Radiohupailu uudisti suomen kieltä
Radiohupailu Kankkulan kaivolla alkoi 60 vuotta sitten. Se valloitti kansan sydämet, nostatti kohun ja loi suomen kieleen humpan ja yleismies Jantusen. Näyttelijä Liana Kaarina ja äänitarkkailija Marjatta Kaistila ovat viimeisiä Kankkulan veteraaneja.

Radiotalossa Helsingin Fabianinkadulla valkeni uusi päivä. Studioaika oli varattu ja äänitarkkailija tilattu. Radioteatterin näyttelijätkin olivat saaneet uunituoreen käsikirjoitusplarin kouraan. Sen laativat yhteistuumin viihdetoimittajat Antero Alpola ja Aune Ala-Tuuhonen, jotka olivat itsekin paikalla ohjaamassa sekä huolehtimassa tekstiensä tulkinnasta.

Kankkulan kaivolla -hupailu syntyi Yleisradion viihdetoimittajien Aune ”Annuli” Ala-Tuuhosen ja Antero Alpolan kynästä.

Päivän kuulumiset vaihdettuaan työryhmä astui äänistudioon, jossa vallitsi täydellinen hiljaisuus. Vahvasti topatut seinät imivät jokaisen risahduksen. Näyttelijät asettautuivat yhteisen mikrofonin äärelle, avasivat plarinsa ja kuuntelivat ohjaajan ohjeita.

Sitten aloitettiin. Äänitarkkailija antoi merkin, nauha alkoi pyöriä ja punainen valo syttyi. Selostajaa näytellyt Hannes Häyrinen alkoi lukea ja haastatteli samalla yleismies Jantusta eli Kauko Kokkosta.

Hannes Häyrinen, Suomen hauskimpia ja totisimpia koomikoita. Myös reportterina Kankkulassa.

– Olemme taas kokoontuneet tämän kaivomme ympärille ja tällä kerralla asia koskeekin juuri tätä monet kovat kokenutta kaivoa. Ehkä te, yleismies Jantunen, joka olette asiaa läheltä seurannut, sanoisitte mistä nyt on kysymys.

– Kankkulan kaivosta tehdään suihkukaivo. Tossa se nyt on ton pressun alla.

– Voisitte ehkä lähemmin kertoa suihkukaivon valmistukseen liittyvistä seikoista.

– Siinä oli esikuvana se Rysselissä oleva Mannekiini-ruiskukaivo. Mekin haluttiin tähän omaan ruiskukaivoon saada ihmisfiguuri ja lyötiin monta kärpästä yhdellä iskulla. Niin kun ehkä tiedätte, Ronskilan isäntä on ollut kunnanvaltuuston puheenjohtaja 25 vuotta. Me yhdistettiin nää asiat eli ruiskukaivoon tehtiin Ronskilan isännän muistopatsas.

Vaikka Antero Alpolan ja Aune Ala-Tuuhosen teksti oli hauskaa ja kotona radion ääressä yleisö nauroi vatsaansa pidellen, studiossa kenenkään pokka ei pettänyt kesken äänitysten. Siihen ei ollut varaa.

Kauko Kokkonen antoi äänensä yleismies Jantuselle. Nimitys jäi elämään suomen kieleen yleisemminkin.

Antero Alpola (1917–2001) oli nuorena miehenä tarjonnut Yleisradiolle parodisia kuunnelmia ja ihastuttanut niillä jopa silloisen pääjohtajan Hella Wuolijoen. Alpola palkattiin teatteriosaston ajanvietetoimittajaksi, jonka tehtävänä oli tuottaa radioon koko kansalle sopivaa viihdettä. Myöhemmin Alpola sai parikseen Aune Ala-Tuuhosen (1923–1976), joka nappasi toimittajan paikan Spede Pasasen nenän edestä.

Kesällä 1958 Alpola ja Ala-Tuuhonen alkoivat suunnitella viihdyttävää kesäsarjaa, ”fiktiota, jossa ei ollut vähänkään faktaa, ei kesäillan tunnelmointia eikä maaseudun idylliä”. Alpola ajatteli ympäristöksi kyläkaivoa, jossa väki kokoontuisi. Ala-Tuuhonen keksi heti nimen Kankkulan kaivolla, tunnetun sanonnan mukaisesti. Kukaan ei pitänyt siitä, niinpä se valittiin.

Radiosarjan kuvaaman pitäjän piti edustaa mitä tahansa suomalaista maalaiskylää, eikä se viitannut vaikkapa Maaningalla sijaitsevaan Kankkulaan. Tekijöillä ei ollut tarkoitus ivata maalaisväestöä, vaikka sarjaan kirjoitettiin juurevia ja karikatyyrisia hahmoja.

– Sen tarkoitus oli pelkästään huvittaa, Antero Alpola muistutti muistelmissaan.

Radio-ohjelma oli jo tekohetkellään nostalgiaa. Sen edustama maailma sijoitettiin 1930-luvulle, silloin jo hiljalleen katoavaan Suomeen.

"Hauskoja tehdä"

Äänitarkkailija Marjatta Kaistila, 82, liittyi työryhmään jo Kankkulan ensimmäisissä jaksoissa.

– Ne ohjelmat olivat hauskoja tehdä ja tunnelma studiossa oli aina välitön. Näyttelijät saivat ehdotella omia täydennyksiään käsikirjoitukseen ja myös improvisoivat.

Kaistila muistaa yleismies Jantusen hahmon omaperäisen puhetavan syntyneen siitä, että Kauko Kokkonen kaivoi taskusta savukeholkin ja piti sitä hampaidensa välissä aina puhuessaan. Muuten radionäyttelijät tietenkin esiintyivät omissa arkivaatteissaan ja loivat illuusion hahmosta pelkän äänensä avulla.

– Kohtaukset pyrittiin saamaan aina kerralla purkkiin. Otoksia ei siihen aikaan juuri leikattu, sillä nauha oli kallista eikä sitä tuhlattu leikkelemällä. Näyttelijät esittivät vuoropuhelunsa yhteisen mikrofonin ääressä, tehostemies teki taustalla ääniä, vaikkapa hevosen kopsetta. Musiikit miksattiin mukaan vasta koostamisvaiheessa.

Kankkula synnytti Suomen kieleen kokonaan uusia sanoja ja sanontoja. Niistä elämään on jäänyt ainakin yleismies Jantunen, mutta vielä vahvemmin humppa.

Musiikilla oli ohjelmassa suuri merkitys, sillä sen avulla luotiin mielikuva 1930-luvun Suomesta. Pelkkä torviorkesteri olisi vienyt ajatukset vuosisadan vaihteeseen, pelimannimusiikki vielä kauemmas menneisyyteen. Antero Alpola valitsi Dallapé-orkesterin edustaman foxtrot-tyylin, ja Dallapén entinen pianisti Asser Fagerström kokosi Kankkulaa varten yhtyeen.

Aune Ala-Tuuhonen nimesi pumppaavaa foxtrotia soittavan ”humppa-humppa-orkesterin” Pumppu-Veikoiksi. Sen esittämää musiikkia luonnehdittiin humpaksi.

– Kankkulan musiikkiosuudet tehtiin aina erikseen. Halusimme Pumppu-Veikkojen soittoon aidon 30-luvun soundin, joten kappaleet äänitettiin sen ajan henkeen yhden ainoan mikrofonin äärellä. 1950-luvulla eri soittimille oli jo omat mikkinsä, Marjatta Kaistila huomauttaa.

Kuulijat hullaantuivat humpasta ja alkoivat kysellä Pumppu-Veikkojen levyjä kaupoista. Niinpä Fagerströmin seuraaja Kullervo Linna alkoi kiertää Humppa-Veikot-orkesterin kanssa, laulusolistinaan Kipparikvartetista tuttu Teijo Joutsela. Suomen villitsi pitkäaikainen humppabuumi!

Suosikkiyhtye Humppa-Veikot syntyi alun perin Kankkulassa. Kuvassa voimahahmot Ingmar Englund, Teijo Joutsela ja Kullervo Linna.

Kankkulassa esiintyi Pumppu-Veikkojen lisäksi muitakin kokoonpanoja, kuten Rautalankatrio Räminä. Sitä luotsasi kankkulalainen Holger Lehmänen (Matti Aulos), entinen pianisti, joka oli kyllästynyt soittimensa raahaamiseen ja siksi vaihtanut sen banjoon.

Erikoista asiassa oli se, että Räminän syntyessä rautalankamusiikki oli vasta rantautumassa Suomeen eikä vielä tiedetty, miksi sitä kutsuttaisiin. Kankkula taisi siis innoittaa nimen keksimisessä toistakin musiikkisuuntausta.

Suurin tähti Kankkulan kaivolla -jaksoissa oli Oke Tuurin (1909–1976) esittämä Tippavaaran vanha isäntä. Viisikymppinen Tuuri solahti sujuvasti 105-vuotiaan pontikankeittäjän hahmoon ja tulkitsi sitä herkullisesti selitellessään selostajalle.

– Kattokaas, asia on silleen, että viina on turmellut mun kotini.

– Niin, sen tulee ennemmin tai myöhemmin tässä elämässä jokainen huomaamaan. Se on hyvin turmiollinen aine, joka...

– Oikein turmiollinen! Se on turmellut seinät ja tapetit ja katon ja petivaatteet ja kaikki. Kattokaas se on silleen, että pannu räjähti ja se sai sentään kauheaa turmiota aikaan!

Tippavaaran isännän viinajutut olivat 1950-luvun lopussa ronskeja, kunnes Kankkulan kaivolla nousi kohu. Pontikankeiton ympärillä pyöriskelevien sketsien katsottiin olevan ristiriidassa lain ja hyvien tapojen kanssa. Kansalaisjärjestöjen Raittiustoiminnan Keskusliitto vaati Yleisradion ohjelmaneuvostoa poistamaan Tippavaara-sketsit.

Siihen tekijät saati yleisö eivät suostuneet, mutta Aune Ala-Tuuhonen alkoi kirjoittaa isännän juttuja kiertelevämmiksi. Tästä syntyi lopulta vielä hauskempaa huumoria. Jokainen kuulija tiesi, mitä Tippavaaran isäntä todellisuudessa naukkaili kesken haastattelun ja mihin keittopuuhiin milloinkin viittasi, mutta raittiusväellä ei ollut asiaan enää nokan koputtamista.

Monista näyttelijöistä on aika jättänyt

Kankkulan kaivolla – missä se lieneekään – on nykyään hiljaista. Viimeisestä lähetyksestä on lähes 50 vuotta, ja pääosien näyttelijöistä lähes jokaisesta on jo aika jättänyt, muun muassa Hannes Häyrisestä, Oke Tuurista, Kauko Kokkosesta, Hilkka Helinästä ja Eija Inkeristä. Muotitietoiselle liikenaiselle Synnöve Pullolle äänensä antanut Mai-Britt Heljo on 92-vuotias.

1960-luvun alussa Kankkulaan kopisteli upea ilmestys, siivooja-sihteeri Kyllikki Pyrstölä, jonka kasvot olivat vahvasti ehostetut ja yllä muodikkaat vaatteet. Kauneudenhoidosta lakkaamatta puhuvaa Kyllikkiä esitti nuori näyttelijätär Liana Kaarina, nykyään 81, joka noihin aikoihin tunnettiin myös valkokankaalta.

Liana Kaarina tunnettiin 1960-luvulla rooliensa perusteella rohkeana viettelijättärenä. Vähän sellainen oli myös Kankkulan siivooja-sihteeri Kyllikki Pyrstölä.

– Muut Kankkulan kaivon näyttelijät olivat hienoja näyttelijöitä, joita ujostelin kovasti. Pidin itseäni rumana enkä uskaltanut edes tervehtiä heitä, vaan menin suoraan nurkkaan seisomaan. Kyllikki Forssell on myöhemmin kertonut, että muut näyttelijät luulivat minun ylpistyneen omista filmirooleistani, Liana Kaarina muistelee.

Elokuvissa Liana Kaarina oli usein uhkea nainen ja syntinen viettelijätär, mikä määritteli myös hänen roolinsa Kankkulan kaivolla.

– Minun piti puhua nenääni ja venytellen, jotta kuulostaisin juuri sellaiselta – kevytkenkäiseltä ja hieman hölmöltä – myös radiossa. Tein roolin mielelläni, enkä pitänyt sitä alentavana. Olen sitä mieltä, että vain viisas osaa näytellä tyhmää, ja siksikin Kyllikki Pyrstölän rooli oli hauska tehdä.

Valkokankaallekin Kankkula rakennettiin. Radiohupailun suuren suosion vuoksi Reino Helismaa käsikirjoitti aiheen ympärille samannimisen elokuvan (1960). Kriitikot eivät tosin suitsuttaneet sitä enempää kuin radioversiotakaan.

T. J. Särkkä ja Aarne Tarkas ohjasivat Kankkulan kaivolla -elokuvan 1960.

Edes puujalkahuumorin ystävät eivät pysty nauttimaan filmistä, koska äänitys on täysin ala-arvoinen. Että näin etevään tulokseen on päästy ja siitä huolta pitämään on tarvittu vallan kaksi ohjaajaa, T. J. Särkkä ja Aarne Tarkas, kirjoitti Heikki Eteläpää Uudessa Suomessa.

Kankkulan kulta-aika jäi 1960-luvulle. Kotien nurkissa yleistyvä televisio söi hiljalleen ohjelman suosiota. Sitä esitettiin kahdentoista vuoden ajan 1958–1970, alussa tiiviimmällä tahdilla ja myöhemmin harvakseltaan.

Sarjan kohtalo on sama kuin monella muulla etenkin kevyttä suuntaa edustavalla radio- ja tv-ohjelmalla. Nauhat, joille jaksot oli äänitetty, otettiin uusiokäyttöön ja ohjelmista suuri osa tuhoutui.

Yle esittää säilyneitä tallenteita ajoittain, mutta helpoimmin niihin voi tutustua Ylen Elävässä Arkistossa (https://yle.fi/aihe/elava-arkisto).

Lähteet: Antero Alpola: Viihdevuosien vilinässä (Karisto 1988), Aamukahvilta Kankkulan kaivolle – radioviihteen muistelmia 1960–70-luvuilta (Recallmed 2016), Suomen kansallisfilmografia 6 (Valtion painatuskeskus 1991)

Julkaistu: 11.11.2018
Kommentoi »