Image

Mitä sattuu, kiitos



Mitä sattuu, kiitos

Tärkeintä on mahdollisuus törmätä luettavaan, erikoiseenkin, kirjoittaa Niklas Thesslund pääkirjoituksessaan.
Teksti Niklas Thesslund
Kuvat Juha Törmälä

Pääkirjoitus on julkaistu Imagen numerossa 1/2019

Tyttäremme täytti tammikuun alussa 11. Kehitysvamma on viivästyttänyt kielellistä kehitystä, mutta nyt hän on oppimassa lukemaan. Parin viime kuukauden ajan hän on ollut kynnyksellä, jossa varsinainen lukeminen on enää muutaman naksahduksen päässä. Helpot tavut ääntyvät oikein ja yhdistyvät jo sanoiksi, koko ajan useamman tavun muodostamiksi. Jokainen, joka on joskus opetellut uuden taidon, ymmärtää, että juuri tämä vaihe on kiehtovin, myös opettajalle. Uusi taito on jo melkein hyppysissä, palapeli lähes valmis.

Ajoitus on sattumoisin ollut osuva, onhan Helsinkiin juuri noussut uusi kallis monumentti, joka kannustaa tai suorastaan pakottaa lukemaan. Ap-teek-ki, kas-sa, Nis-sen, Sta-di. Tyttäreni ei ehkä ole oppinut lukemaan naapurin kauppakeskus Redissä, mutta ainakin hänen lukemisensa on kehittynyt siellä. Sittemmin sanat, kyltit ja kirjat ovat alkaneet kiinnostaa, olemme sitten olleet uudessa keskustakirjastossa Oodissa tai kauppareissulla Prismassa.

Lukemaan oppiminen on ainutkertainen vaihe, josta on turha tehdä liikoja yleistyksiä. Sellaisen voi ehkä kuitenkin tehdä, että sekä siinä että lukuharrastuksen ylläpitämisessä kyse on mahdollisuudesta törmätä luettavaan. Kuuluin joskus kirjapiiriin, jossa lukupiireille tyypillisesti luettiin aina jokin kiinnostavaksi tiedetty kirja. Voi olla, että piirissä luettiin myöhemmin vähemmälle huomiolle jääneitä kirjoja kummallisuuksista, mutta en siinä vaiheessa kuulunut enää piiriin. Esivalittu lukeminen tuntui törmäämisen ja sattumanvaraisen löytämisen vastakohdalta. Haluan lukea mitä sattuu.

Samalla tavalla rajoitetulta tuntui joulukuun lopussa Oodissa. Nämä henkilöt me olemme katsoneet kiinnostaviksi, tässäpä heistä elämäkertoja. Merkkihenkilöitä ja kuuluisuuksia, urheilijoita, säveltäjiä ja poliitikkoja. Kohteen kuuluisuus ei tarkoita automaattisesti hyvää tai huonoa elämäkertaa, vaan kyse on monimuotoisuudesta. En jäänyt etsimään, mutta en usko, että olisin löytänyt hyllyiltä vaikkapa viime kesänä Iisalmen kaupunginkirjastosta lainattuja elämäkertoja salibandyvalmentaja Petteri Nykystä (valmentamisessaan ja johtamisessaan filosofisempi kuin luulin) tai näyttelijä Kari Hakalasta (ehkä rooli Metsoloiden Erkkinä ei täysin oikeuttanut koko kirjaa).

Pienen yleisön kirjoja, joita luin silkasta mielenkiinnosta. Molemmat täynnä mahdollisuuksia löytää sivuilta kiinnostavia anekdootteja, joita aina kirjoista etsin. Niitä tai kauniita lauseita, en tarinoita. Moni lukee ja elää kuitenkin toisin, ja siksi olisi tarpeetonta muodostaa mielipide Oodista vain sen pohjalta, mitä sen hyllyissä sattui yhtenä päivänä minulle olemaan (ei mitään).

Enemmän kuin minulle se on tehty lapsilleni ja sukupolville, jotka jo nyt tai muutamien vuosien päästä viettävät aikaa kodin ulkopuolella kaupungilla. Jos he oppivat lorvimaan paikassa, jossa on helpompi törmätä kirjoihin kuin ostoskeskuksessa, hyvä.

Tässä numerossa on Jyrki Lehtolan teksti Oodista ja kirjailija Antti Heikkisen reportaasi Rautavaaralta, köyhästä savolaiskunnasta, joka uuden kunnanjohtajan pitäisi yrittää pitää hengissä. Heikkinen kirjoittaa, että kahtiajakautuneisuus on väärä sana kuvaamaan suomalaista nykytodellisuutta. Hänen mukaansa parempi olisi puhua kahdesta tai useammastakin maailmasta, jotka sattuvat löytymään yhden valtion sisältä.

Yhden maailman asukkaille Oodi on peili heistä ja heidän Suomestaan, Flow-festivaalin lasten sunnuntai ympäri vuoden ja ilman vaaraa sateesta. Toisessa maailmassa Rautavaarallakin on kirjasto, auki kolmena päivänä viikossa. Naapurikunnilla Ylä-Savossa taas on 11 kunnan yhteinen kirjastoverkko. Se ei ole monumentti sivistykselle tai kulttuuritahdolle, vaan arkipäivän näkymätön käytäntö. Koska se tai kaltaisensa ei voi koskaan olla kirjastolaitoksemme näyteikkuna, olen joutunut keksimään itselleni ajatuksen, että Oodi toimii kuten Eduskuntatalo naapurissaan. Oodi ei ole syrjäkylien kirjastot yhteensä eikä se ole lähikirjasto kovinkaan monelle helsinkiläiselle. Mutta sen voi ajatella edustavan myös niitä.

Julkaistu: 23.1.2019