Apu

Mitä olen oppinut: Veeti Kallio



Mitä olen oppinut: Veeti Kallio

"Kun dokasin, söin, nukuin ja voin yhä vain huonommin. Nyt minun ei enää tarvitse juoda, mutta ainoa määräaika raittiudelleni on, että tänään en juo."
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Ari Ijäs

Olen ollut  lastentarhassa ja portsarina. Nyt olen laulaja, näyttelijä ja tatuoija. Perheellisen on pakko yrittää.

Kun ajan kotoa musikaaliesityksiin Tampereen Työväen Teatteriin, laulan biisit läpi yksin autossa. Samaan tapaan keskityn muillekin keikoille.  

Vuonna 1993 aloin säästää kalentereita. Miksi, sitä en muista, mutta myöhemmin siitä on ollut hyötyä, kun on ollut tarpeen tarkistaa joku juttu vuosien takaa.

Synnyin Rovaniemen keskussairaalassa. Asuimme Kemijärvellä Möllärin talon toisessa kerroksessa alivuokralaisina. Talo sijaitsi paloaseman pihassa, ja juoksin aina ikkunaan, kun paloautot lähtivät.  

Olin neljän, kun muutimme Pattijoelle.Koulussa olin tosi hyvä oppilas, mutta taajaan nurkassa. Monet kouluasiat olivat jo hallussani, koska olin minua kolmisen vuotta vanhemman veljeni kuunteluoppilaana. Koulussa tuskastuin nopeasti. 

Osasin jo myös englantia. Isosiskoni opetti, ja itse kuuntelin ulkomaista musiikkia. Myöhemmin vaihto-oppilaana Washingtonin osavaltiossa opin ainakin, että ihmiset ovat ihmisiä kaikkialla maailmassa. 

Vartuin duunariperheessä. Isä ajoi ja myös korjasi kuorma-autoja. Hän oli aina töissä. Äiti piti neljä lastaan puhtaissa vaatteissa ja huolehti henkisestä korostaen käytöstapoja ja rehellisyyttä.

Opit ovat ilokseni periytyneet. Tyttäreni, 4, osaa käyttäytyä erinomaisesti. Poikani, 16, on osoittautunut tosi auttavaiseksi. Kohteliaisuus ja musiikki ovat kansainvälisiä kieliä.

Lapsiltani opin läsnäolon tärkeyden. Sille täytyy löytää aikaa, ja terveiden elämäntapojen on oltava kunniassa.

Viina alkoi pidemmän päälle masentaa minua. Kun dokasin, söin, nukuin ja voin yhä vain huonommin. Nyt minun ei enää tarvitse juoda, mutta ainoa määräaika raittiudelleni on, että tänään en juo.

Olen harjoittanut 19 vuotta 1200-luvun Japanista periytyvää nichiren daishoninin buddhalaisuutta. Keskeistä on aamuin ja illoin rukous, jossa pääosin toistetaan riimiä: nam-myoho-renge-kyo. Sen mukana ikään kuin pääsee universumin rytmiin ja elämänlaatu paranee ja asiat luistavat.

Olen syvästi uskonnollinen ihminen. Silti uskonnolla sinänsä ei ole väliä. Tärkeätä on, että kaikissa teoissa ja ajatuksissa pyrimme perusasioihin, jotka ovat maailmanrauha ja ihmisten kanssakäyminen.

Kun täytin 50, tunne oli tavallaan maaginen: nyt olen aikuinen. Päätin, että nyt minua ei kauheasti enää mikään hävetä, ja voin olla jo vähän rauhallinen.

Kasvoin  itsenäisten naisten ympäröimänä. Varsinkin isoäidit olivat vahvoja mimmejä. Elämäni naisen, Jennin tapasin seitsemän vuotta sitten. Hän sanoi, että on niin hyvä nainen, että jos mies sitä ei tajua, se on miehen vika. Onneksi minä tajusin. Itseään vähättelevien ihmisten kanssa olen hukassa.

Dramaattisin hetki on läheisen kuolema. Isosiskoni lähti vain 50-vuotiaana. Iloisimpia hetkiä ovat lasteni syntymät. Kun edessä on uusi elämä, pää on silloin aika tyhjä, kuin suuri kysymysmerkki. Oloni on molemmilla kerroilla ollut sekä järjettömän onnellinen että sekava yhtä aikaa.

Teksti Hannu Koskela, kuva Ari Ijäs

Julkaistu: 29.4.2016