Apu

Mitä olen oppinut: Ulla Tapaninen



Mitä olen oppinut: Ulla Tapaninen

Näyttelijä Ulla Tapaninen, 61: "Rakkaudettomuus on kauhian surkiaa".
Teksti Apu-toimitus

Olen syntynyt Hossassa Suomussalmella, umpimettän perukassa, sähköttömmään talloon.

Kasvoin vaatimattomissa oloissa. Vanhempani ovat olleet maalaisjärkisiä, jalat maassa olevia ihmisiä. Niiltä olen oppinut sen, että pidän itsekin jalat maassa ja olen sellainen realisti, humoristi.

Lapsuudestani on jäänyt mieleen se, että pimeetä ei kannata pelätä, koska se on aina silloin kun se on.

Kyllä kodista tulee se hyvä perusta, että ei kannata kuvitella itsestään suurempia kuin on. Näillä mennään, mitä on annettu, ja aina voi vähän petrata ja parantaa.

Sain vanhemmiltani sellaisen opin, että täytyy yrittää olla rehellinen kaikessa tekemisessään. Kun sanoo mielipiteitään, täytyy korostaa sitä, että tämä on vain minun mielipiteeni, en edusta ketään muuta kuin itseäni.

Lähdin 19-vuotiaana Kajaanin kaupunginteatteriin näyttelijäharjoittelijaksi. Siellä olin kolme vuotta. Haastavaa oli pyrkiä Teatterikouluun: kolmannella kerralla 1978 onnisti. Siellä jos koskaan laitoin itseni täysin likoon. Se oli tulikaste, joka on jäänyt mieleen.

Suurimmat voitot ovat ne, kun löytyy hyvä työryhmä. Kun saa vielä kelpo esityksen aikaiseksi, on se aina voitto kaikille, myös yleisölle.

Huumorintaju on valtavan iso kakku. Sitä täytyy oppia koko ajan. On pidettävä aistit auki, jotta huomaa, missä mennään ja mitä tehdään. Kai sitä on tässä iässä oppinut huumorista sen verran, ettei kannata ihan kauheasti yrittää miellyttää kaikkia. Täytyy pitää oma tyylinsä.

Varsinkin komedia on sellainen laji, jota on mahdoton tehdä seinälle. Komedia tarvitsee aina yleisön reaktion. Sen kyllä aistii siellä lavalla hyvin helposti, toimiiko ja meneekö homma perille. 

Lapsena ja nuorena huumori oli huo­mionkipeyttä. Saattaa se olla sitä vieläkin, veikkaisin, ei kai se sieltä ole pois­tunut.

Parhaimmuuksia voi mitata urheilussa, mutta taiteilija-ammateissa se on käsittämätöntä.

Elämässä tärkeintä minulle on kaikenlainen rakastaminen: rakastetuksi tuleminen ja itse rakastaminen. Rakkaudettomuus on kauhean surkiaa.

Rakkaudesta olen oppinut ottamista ja antamista, huolehtimista, välittämistä ja vastuuta. Se on hirveän monipuolinen ja iso köntti. Elämää olen rakkaudelta oppinut. Hyvässä ja huonossa.

Kaikenlaiset suhteet ovat hyviä. Välillä ne ovat kauhean ihania ja välillä ne ovat ihan syvältä.

Luopuminen on yksi osa elämää. Siihen täytyy suhtautua vaan niin, että se kuuluu siihen koko pakettiin, se kuuluu siihen yhtä lailla kuin saaminenkin.

Ehkä minusta tuli tämmöinen, kun ei ollut äiti perään kattomassa. Olisi ollut hauskaa tavata äiti niin, että itsekin olen aikuinen. 

Teksti Ellanoora Kauppila, kuva Mikko Stig / Lehtikuva

Julkaistu: 1.9.2017