Apu

Mitä olen oppinut: Taisto Reimaluoto



Mitä olen oppinut: Taisto Reimaluoto

”Ihminen on joka tapauksessa itsensä mittainen.”
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Ari Ijäs

Olin alle kolmevuotias, kun muutimme Malmin keskustasta Tapaninvainiolle. Uuden kodin pihassa oli punainen pesuvati, ja se on säilynyt mielessäni positiivisena kuvana. 

Olen helsinkiläinen, mutta isä oli Suonenjoelta ja äiti Pieksämäeltä. Isä kehotti välttämään alkoholia. Opiskellessani en neuvoa täysin pitänyt, mutta humalahakuinen en ole koskaan ollut, enkä nyt juo.

Äitini oli pieni, tumma, uskova ihminen, joka uskalsi sanoa, muttei haastanut riitaa. Iän myötä olen tajunnut äidin mallin oivalliseksi. Turhan huudon ja pelailun sijaan kannattaa yrittää edetä sovitellen. 

Vasta yli 50-vuotiaana ymmärsin, ettei tarvitse olla töykeä. Ihminen on joka tapauksessa itsensä mittainen. Minun identiteetilläni on onneksi ollut aikaa muokkautua, ja olen voinut tulla töitteni näköiseksi.

Sisareni on minua kaksi ja puoli vuotta nuorempi. Lapsuudenkodissamme olin kova huolehtimaan hänestä ja jälkikäteen arvioiden aloin neuvoa jopa liikaa.

Kansakoulussa viisas opettaja Yrjö Tammikallio hallitsi valtavan jätkälaumamme. Kun monilla meistä oli vaikeuksia oppia lukemaan, hän korjasi kaikessa rauhassa eikä koskaan ottanut kantaa, luinko hyvin tai huonosti.

Valtava mielikuvitus vei minua. Avaamatta jääneet koulukirjani jauhautuivat muusiksi Marimekon keltaisessa kassissa. Lopulta etenin Helsingin yliopiston matemaattisluonnontieteelliseen tiedekuntaan, koska sinne pääsi papereilla.

Kun muuan mestari osakunnan kulttuurikerhon teatteripiirissä tajusi, että ”tuo ukko kuuluu näyttämölle, vaikkei osaisi yhtään näytellä”, päädyin Nummisuutarin Eskoksi. Teatteri otti minut.

Dramaattisin vaihe elämässäni oli, kun isäni sai sydänkohtauksen. Olin hieman yli kymmenvuotias. Isä selvisi hengissä, mutta hänestä tuli 42-vuotiaana vanhus.

Elämäni iloisimpiin vaiheisiin on liittynyt hämmennys. Lastemme syntymät ovat isoja mutta vakavia hetkiä. Vaimoni on toivonut, etten olisi niin vakava. En vain mahda mitään sille, että olen pikkupojasta lähtien raskautettuna ihmisenä aina valmistautunut siihen, että jotain sattuu.

Kolmelle lapsellemme yritän höpöttää, että on hienoa mennä eteenpäin. Heiltä opin kosketuksesta. Kun lapsena sairastin hinkuyskän tapaista, isäni isolla kädellään levitti rintaani haisevaa kamferia. Jo pelkkä kosketus melkein paransi.

Kun aikanaan harjoittelin Tampereen Teatterikesässä Yrjö Kallisen Valaistumista, esikuvani Veikko Sinisalo kuunteli yksin katsomossa ja antoi minulle, ”nuorelle taiteilijalle” kasetillisen lausumaansa Väinö Linnan tekstiä. Se oli kuin viestikapula.

Aleksis Kivi on tärkeä, ihailen hänen persoonaansa. Eskosta aloin ja päädyin Jouko Turkan ohjauksessa Jukolan Timoksi. 

Elämä on hieno juttu. Haukkaan tämän kakun loppuun asti, ja se on sitten siinä. Minulle riittää, että kun täällä ensin olen riittävästi touhunnut, tulee vain hiljaista.

Tuorein monologini Muutama sana Saaritsaa on utelias kielelle. Pentti Saaritsan teksteissä ovat ne yhteiskunnalliset kuvat ja lataukset, jotka jo lapsena olen aistinut.

Teksti Hannu Koskela, kuva Ari Ijäs

Julkaistu: 16.10.2015