Apu

Mitä olen oppinut: Sonja Lumme

1


Mitä olen oppinut: Sonja Lumme

Sonja Lumme, 52, viihdetaiteilija-toimittaja: "Vaikka minulla oli paljon sisaruksia, itselläni ei ole lapsia. Se ei ole ollut oma valintani ja olen joutunut hyväksymään asian."
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Johanna Myllymäki

Minulla oli onnellinen lapsuus, olen kuudes seitsemän lapsen sisarusparvesta. Äiti oli ymmärrettävistä syistä kotiäiti. Isä oli varatuomari ja toimi myöhemmin Närpiön vallesmannina.

Isossa lapsikatraassa kasvaminen sosiaalisti: oppi antamaan periksi ja pitämään puoliaan.

Äiti oli monessa asiassa esikuvani. Hän oli monitaitoinen nainen ja aina kiinnostunut kaikesta. Äiti sanoi aina, että ihminen oppii mitä vaan – ja jos ei jotain osaa, pitää ottaa rohkeasti asioista selvää. Hän ei koskaan pakottanut tekemään mitään, vaan antoi lapsen itse kiinnostua asioista.

Vanhempani rakastivat ja kunnioittivat toisiaan. Lasten nähden he eivät koskaan riidelleet. Siinä oppi kunnioittamaan vanhempia. Myös rehellisyys kuului perusarvoihin, siksi kai valehteleminen on aina ollut minulle vierasta.

Kotona laulettiin paljon, myös ruotsinkielisiä lauluja, sillä vanhempani olivat suomenruotsalaisia. Jo päälle kymmenvuotiaana tiesin, että musiikista tulee ammattini. Vaikka muutkin sisaruksistani osasivat laulaa, vain minusta tuli ammattikomeljanttari.

Koulunkäynti oli mukavaa, ja siihen aikaan opettajia kunnioitettiin. He olivat kai nykyisen mittarin mukaan aika ankaria, mutta se toi turvallisuutta. Yläkoulussa minulla oli kannustava musiikinopettaja ja hänen innoittamanaan aloin jo tehdä omia lauluja, joita sain myös esittää.

Olen kiitollinen, että olen voinut tehdä työtä monimuotoisesti ilman kuukausipalkkaa. Olen toiminut yrittäjänä kaksikymppisestä asti.

Jokainen viihteen tekijä tietää, että uralla on nousuja ja laskuja ja välillä on taas tasaisempaa. Urakehityksen kannalta haasteellisimmat vaiheet ovat silloin, kun ura polkee paikallaan tai suosio on laskussa.

Yhteys luontoon ja kiinnostus puutarhanhoitoon ovat aina olleet osa minua. Siksi suostuin ilomielin uuteen aluevaltaukseen, tekemään puutarhaohjelmia televisioon ja luennoimaan sekä toimittamaan alan kirjoja. Eläimet ovat aina olleet lähellä sydäntäni. Erityisesti kissat ovat minulle hyvin rakkaita. Niissä on se hyvä puoli, että ne kehittyvät ja aikuistuvat.

Vaikka minulla oli paljon sisaruksia, itselläni ei ole lapsia. Se ei ole ollut oma valintani ja olen joutunut hyväksymään asian. Hoivaviettiä olen saanut toteuttaa sisarusten lasten kanssa.

Olen jo joutunut kokemaan myös paljon menetyksiä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana molemmat vanhempani ja anoppini ovat kuolleet. Niistä toipuminen on vienyt pitkän aikaa ja ollut suuri kasvun paikka. Kuolemassa ei mielestäni ole mitään hienoa tai jaloa.

Jotain hyvää olen varmasti tehnyt, koska olen saanut kokea kaksi suurta rakkautta. Rakkaus on sitä, että rakastaa toista kaikesta huolimatta. Tiedän, että mieheni tekee kaikkensa, että elämäni tie olisi sileämpi ja päinvastoin.

Vuodet ovat tuoneet varmuutta. On alkanut tulla sinuksi itsensä kanssa. Voi elää täyttä elämää. Joku on viisaasti todennut: ”On turha miettiä sitä, mitä muut sinusta ajattelevat. Loppujen lopuksi muut ihmiset eivät juurikaan ajattele sinua.”

Teksti Anne Erjonsalo

Kuva Johanna Myllymäki

Julkaistu: 17.1.2014