Olen keikkaillut puoli vuosisataa. MTV:ssä työnantajani esittivät aina saman kysymyksen: Miksi haluat tehdä tällaisen ohjelman? Kun he saivat vastauksen, tie oli auki. Aika usein elämässä kannattaa kysyä itseltään, miksi olen tekemässä juuri tätä ja juuri näin.

Kapellimestari Paavo Berglund sanoi aikoinaan, että hyvä kapellimestari on sellainen, joka pyydetään johtamaan Berliinin filharmonikkoja vähintään kaksi kertaa. Edellinen keikka tuo seuraavan – tai sitten ei.

Niinpä olen oppinut sanomaan ei silloin, kun jokin homma ei istu minulle. Näin pelastan monta seuraavaa työtarjousta. Esimerkiksi vähänkin hevimpi rokki ja tämän päivän pop-iskelmä eivät minulle sovi – en tunne niitä riittävästi.

Laulaessa äänen käytön on oltava tietoista ja äänen pitää soida. Harmi, että populaarimusiikissa tätä ei enää nykyisin vaadita. Kuka tahansa voi nyt laulaa miten tahansa.

Minä etsin laulusta sointia, musiikillista tarinaa, dramaturgiaa ja kaaria. Länsimainen musiikki on minulle hyvin rakasta monissa eri muodoissaan. Se muodostuu melodiasta, rytmistä, soinnuista ja erilaisista värisävyistä. Jos niistä nostetaan esiin vain pelkkä rytmi ja tuodaan siihen vielä visuaalisuus, se on hyvin tehokasta, ja kauppa käy. Mutta se ei ole minun juttuni. Haluan, että musiikin kaikki elementit ovat tasapainossa.

Oopperalaulaja Jaakko Ryhänen opetti, että kun laulajalla on hengitys kohdallaan, soiton pitää hengittää samalla tavalla. Pianon saa hengittämään, kun hengittää itse.

Improvisaatio on aina kiehtonut minua. Se on jollain tavalla synnynnäinen osaamisen laji. Siihen voi antaa evästä, mutta se on silti enemmän oman korvan ja sielun asia, tunteen ja järjen yhdistelmä. Ja yleensä klassisen musiikin koulutus on siinä avuksi.

Teen parhaillaan Suomen itsenäisyyden juhlavuodeksi radio-ohjelmaa Ankarat vuodet. Se käsittelee viime sotien aikaa, 

joka on käsittämätön selviytymistarina. Olen oppinut kunnioittamaan sotasukupolvea, joka pelasti Suomen kolme kertaa. Oli talvisota, jatkosota ja vielä vaaran vuodet, jolloin Suomen yhteiskuntajärjestelmä oli yhä vaakalaudalla. Poden huonoa omaatuntoa siitä, että oma sukupolveni halusi aika lailla sivuuttaa tämän kaiken.

Olen saanut työssäni seurata yritysmaailman vuoristorataa 1980-luvun alusta 2000-luvun alkuun. Olen nähnyt, että menestysfirmojen ihmiset ovat hirvittävän työteliäitä. Pelkkä lahjakkuus ei riitä, vasta ahkeruus tuo lahjakkuuden esiin.

Opettajana työskennellessäni opin, että tärkeintä on luottamus ja kunnioitus oppilaiden ja opettajan välillä. Tällainen molemminpuolinen kunnioitus ja vuorovaikutus puuttuvat nyt Suomen työelämästä, ja se raunioittaa maatamme. Sopimisen pitäisi olla muuta kuin hirveät pakkokeinot puolin ja toisin. Tulisi muistaa, että ensin kakku leivotaan ja vasta sitten se jaetaan. Ja jos kaikki seisautetaan, kakku on nopeasti syöty.

Teksti Leena Raivio, kuva Paavo Martikainen