Apu

Mitä olen oppinut: Salla Paajanen

Mitä olen oppinut: Salla Paajanen

Toimittaja Salla Paajanen, 50: "Biologiaa vastaan ei kannata potkia."
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Karjalaiset  juureni muistaen mottoni on nykyisin: ilo pintaan, vaik syän märkänis!

Olin  kaksivuotias, kun äiti lähti Valkealassa mattopyykille kummitätini kanssa. Minä karkasin hoitajalta heidän peräänsä ja juutuin Kymijoen rantamutaan, jonne toinen uusista kengistäni jäi. Kokemus oli pelottava. Olisi pitänyt totella.

Äiti  oli töissä pankissa ja totutti tarkkaan rahankäyttöön. En harrasta shoppailua, harkitsen ostokseni ja kierrätän vaatteita. Kokkaan kauden raaka-aineista ja pyrin hankkimaan viikon ruoat kerralla.

Ihailen  isän intoa ja taitoa puutarhanhoitajana, marjastajana ja sienestäjänä. Häneltä opin arvostamaan luonnon antimia ja huomaamatonta hyötyliikuntaa. Tarkkailen päivittäin askelmittariani.

Kotona  meitä oli kolme tyttöä, ja joskus tappelimme verissä päin. Matkustamme kolmisin 50-vuotisjuhliini Barcelonaan. Hyviä sisarussuhteita kannattaa vaalia.

Kun olin 12-vuotias, masennukseensa turhaan apua hakenut serkkuni teki itsemurhan. Mietin, miksi järjestelmä ei piittaa ihmisen mielenterveydestä. Kiinnostukseni jaksamisen rajoihin virisi jo tuolloin.

Koulussa kummastelin, kun vasenkätistä tyttöä yritettiin pakottaa oikeakätiseksi ja lukihäiriöinen poika leimattiin tyhmäksi. Onneksi suhtautuminen erilaisuuteen ja oppimisvaikeuksiin on nyt muuttunut.

Iso käännekohta oli pääsy toimittajaopiskelijaksi yliopistoon ja muutto Tampereelle, jossa olen mennyt naimisiin ja jossa tulivat lapset ja työt.

Omat  pojat ovat opettaneet miessukupuolesta, että biologiaa vastaan ei kannata potkia.

Yrittäjänä ja kaupan alalla toiminut aviomieheni katsoo asioita bisnesmaailman silmin. Erilainen näkökulma opettaa toimittajalle ainakin projektinhallintaa.

Elämä oli parasta, kun kaikki lapset olivat kotona uusperheessämme eivätkä vielä omillaan liehuvia teinejä. Ruuhkavuodet ovat täyttä elämää.

Dramaattisin hetki elämässäni on ollut poikani kuolema elokuussa 2012. Pahempaa vanhemmalle ei voi tapahtua. En silti musertunut palasiksi, vaan pystyin kannattelemaan perheen muita lapsia ja pysymään työkykyisenä. Vahvuudestaan voi oppia, eikä kuolemaa lopulta tarvitse pelätä.

Jokin näkymätön taso on lähellämme, ja lohdullinen ajatus on, että poikani odottaa minua jossain. Hänen tuhkansa siroteltiin Näsijärveen. Valokuvat ja muistot elävät.

Urani  Ylen Ajankohtaisessa kakkosessa on kestänyt lähes 20 vuotta. Tekniikka ja organisaatio muuttuvat, mutta lopulta ihmiset tekevät tarinat. Tiimi on tärkeä.

Esikuvaa minulla ei ole, mutta ihailen Madonnaa ja Lady Gagaa. He ovat lahjakkaita ja vaikutusvaltaisia naisartisteja, jotka pärjäävät myös bisnesmaailmassa.

Suurin vaikuttaja elämässäni on ollut oma äitini. Tärkein elämänohje omille lapsilleni on, että ole rehellinen.

On häkellyttävä tosiasia täyttää 50, vaikka tuntuu, että vasta pääsin ylioppilaaksi. Kai minä nyt sitten olen ihan aikuinen.

Teksti Hannu Koskela

Kuva Kari Kaipainen

Julkaistu: 3.10.2014