Isäni oli diplomi-insinööri ja äitini kotirouva. Meitä oli kolme tyttöä. Vanhempiemme välillä oli riitoja ja mustasukkaisuutta. Vaikka isä ja äiti rakastivat meitä, kärsimme heidän huonoista väleistään.
Myöhemmin olen ymmärtänyt heitä enemmän. Elämä oli rankkaa ja työteliästä sodanjälkeisessä Suomessa. Perheen vaikeuksia lisäsi sekin, että minulla oli sydänvika ja toinen sisaristani sairastui lapsihalvaukseen.
Turvallisuuden tunnetta kotiin toi pullantuoksu ja hernerokkapäivä. Mieleen ovat jääneet myös isän aamuöiset kalareissut. Pelkäsin, että hänelle sattuu jotain, mutta hän pärjäsi upseeriluonteella ja sodan kokemuksilla. Hän vakuutti osaavansa suunnistaa lintujen äänten mukaan.
Kotona meille lapsille teroitettiin, että elämässä pitää tehdä kovasti töitä. Niinpä olimme kaikki kesälomat töissä.
Kävin Meilahden yhteiskoulua, jossa viihdyin hyvin. Olin huono oppilas, mutta Liisa Rinteen piirustustunneista pidin. Kiinnostukseni kirjallisuuteen syntyi sivistyneen suomenkielen opettajan ansiosta.
Liikunta oli myös lähellä sydäntäni. Olin koulun tanssiryhmässä, ja sijoituin jopa toiselle sijalle koulujen välisissä tanssikilpailuissa.
Musikaalisuuden olen perinyt äidiltäni, mutta näyttelijäksi tulin sattumalta. Pyrin ensisijaisesti Ateneumiin, mutta kavereiden yllyttämänä myös Teatterikouluun.
Vasta kun aloimme rehtori Kalle Holmbergin johdolla tehdä vakavampia juttuja, aloin ymmärtää, mistä näyttelijän työssä on kyse. 40 vuoden kokemuksella voin sanoa, että työ on antoisaa, mutta rankkaa.
Valmistuin Teatterikoulusta 1973. Opiskeluaikaan mahtuu paljon hyviä muistoja, kuten ikimuistoiset hetket läheisessä näköalaravintola Kuopassa. Siellä myös ”opiskeltiin” ihmisen käyttäytymistä legendaarisen akrobatian- ja mimiikanopettajamme Antti Tarkiaisen johdolla.
Minulla ei ole lapsia, ja nuorempana asia oli aika tuskainenkin. Mutta elämä vain meni niin. Kohdalleni ei osunut oikeaa miestä, enkä halunnut tehdä lasta yksin.
Tapasin nykyisen mieheni ja elämäni rakkauden, Pekka Nurun, vasta 42-vuotiaana. Olin mielestäni liian vanha äidiksi. Lapsettomuus ei ole helppo asia, mutta se on vain hyväksyttävä.
Pelkään aina pahinta. Se on perua äidiltäni, joka sodan varjossa eläneenä muisti aina sanoa ”ettei vaan mitään sattuisi”.
Ystävät ovat elämäni suola, tuki ja turva. Mikään ei ole mukavampaa kuin ihanat illat heidän seurassaan. Silloin lauletaan ja soitetaan, syödään ja juodaan ja nautitaan.
Elämäni kovimpia menetyksiä äidin ja isän kuoleman ohella oli läheisen ystävättäreni kuolema. Sain olla hänen lähellään loppuun saakka ja tehdä surutyötä yhdessä. Läsnäolo ja uskallus kohdata kuolema vievät pois pelkoa.
On tärkeää arvostaa elämäänsä ja olla siitä kiitollinen. Olisi ihanaa, jos pääsisimme maallisen vaelluksen jälkeen paratiisiin, mutta olen sitä mieltä, että elämä on tässä.
Teksti Anne Erjonsalo
Kuva Mikko Stig / Lehtikuva
