Apu

Mitä olen oppinut: Rainer Friman

Mitä olen oppinut: Rainer Friman

Laulaja-kirjailija Rainer Friman, 56: "Elämän ehkä suurimpia kouluja minulle on ollut oppia elämään, ei suoriutumaan."
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Olen kuvaillut usein elämääni vertauskuvalla ”Tänään ministeri, huomenna paskakuski”. Kokemuksesta tiedän, että kummassakin ääripäässä voi elää. Elämän pääasia eivät ole puitteet, vaan elämän sisältö.

Lapsuuskodissani Porissa viisihenkinen perheemme asui pienessä keittiön ja olohuoneen asunnossa. Vessat olivat ulkona. Olosuhteet olivat köyhät, mutta ilmapiiri hyvä. Jo 6-vuotiaana tiesin haluavani laulajaksi, vaikka koulussa sain laulusta kuutosen, koska en suostunut laulamaan luokan edessä.

Lukemaan opin vasta 9-vuotiaana, mutta sen jälkeen iski valtava lukuinnostus. Koulussa olin haka ainekirjoituksessa, uskonnossa ja historiassa. Lisäksi olin kova urheilemaan. Kilpailun kautta pääsin 11-vuotiaana Porin kaupunginteatteriin iltanäyttelijäksi, mikä siihen aikaan oli köyhälle romanilapselle aivan ennenkuulumatonta. 12-vuotiaana voitin ensimmäisen laulukilpailun.

Elämäni suurimpia hetkiä oli löytää henkilökohtainen usko 15-vuotiaana.

Suomen kirkkaimman iskelmälaulajan tittelin saavuttaminen ja julkisuus avasivat aikoinaan monia ovia. Toimittajan urani alkoi 1988 Porin Sanomista, ja monien lehtien kautta tieni vei myös Yleen ja paikallisradioihin.

Erilaisten töiden kautta olen saanut elää hyvin monikerroksisen ja syvällisen elämän. Kovin juttu on tietenkin ollut voittaa romanilaulajana valtaväestön sydämet. Se ei ollut helppoa vielä 1980-luvullakaan.

Opiskelen parhaillaan toista vuotta Suomen Raamattuopiston teologisella linjalla Kauniaisissa. Sieltä olen löytänyt hengellisen kotini. Se on paikka, jossa kukaan ei arvostele toista oppiarvon tai tittelin mukaan. Tarkoitukseni on valmistua papiksi jossain vaiheessa.

Olen miettinyt paljon sitä, miten olen ehtinyt tuhota niin paljon elämässäni. Minulla on täytynyt olla tämä kaksisuuntainen persoonallisuushäiriö jo lapsuudessa.

Hyvänä piirteenäni pidän sitä, että uskallan ajatella omilla aivoillani, mutta samanaikaisesti minussa on aina ollut tietynlainen tuhoamisvietti itseäni kohtaan. Olen saanut paljon aikaiseksi, mutta tuhonnut myös paljon.

Vanhemmat sanoivat aina, ettei elämässä pidä katkeroitua. Vuosikymmenien aikana olen huomannut, ettei mikään tuhoa ihmistä niin paljon kuin katkeroituminen.

Vaikeudet olen voittanut Jumalan avulla. Ilman häntä en eläisi enää. Rohkeudella on ollut hintansa, mutta olen siten huomannut voineeni avata teitä myös muille.

Olen hieman skeptinen sen suhteen, että ihminen on oppiva olento. Mielestäni ihminen vaatii valtavan virheiden toistamisen ja erehdysten sarjan oppiakseen edes yksinkertaisimmat asiat. Olen monesti pudonnut korkealta ja kovaa. Suurimmat elämäni vaikeudet ovat olleet molemmat avioeroni, joista kesti kauan toipua.

Elämän ehkä suurimpia kouluja minulle on ollut oppia elämään, ei suoriutumaan. Elämän onni on sitä, että voi itse oivaltaa asioita. Elämästä ei saa todistusta.

Teksti: Anne Erjonsalo

Kuva: Petri Mulari

Julkaistu: 16.1.2015