Tyttölyseossa jouduin vähän väliä rehtorin puhutteluun. Katselin poikia, ja kaikki muut aineet paitsi laulu ja voimistelu tuntuivat pakkokoulunkäynniltä.

Ammatinvalinnan suhteen olin tietämätön. Esimerkiksi lastentarhanopettajan ja lentoemännän ammatit käväisivät mielessäni. Miss Suomen kruunusta en haaveillut koskaan. Veljeni ilmoitti minut missikisoihin jekkuna.

Monille suomalaisille olen se, mikä olen, mustavalkoelokuvien perusteella. Filmasin ensimmäisen elokuvani, hupailun Yks’ tavallinen Virtanen, 1959. Suomen Filmiteollisuuden kuukausipalkkalaisena tein yhtä elokuvaa päivällä ja toista yöllä.

Olen aina ollut yliherkkä. Herkkyys on vienyt edestakaisin, ja olen ollut kova vähättelemään itseäni. Itsetunnon ja ujouden kanssa on pitänyt tehdä töitä. Moni hyvä mentori on kuitenkin nähnyt minussa sellaista, mitä en ole itse nähnyt.

Hirveän moni ikäiseni nainen on kokenut saman kohtalon kuin minä. Olen ollut leski kuusi vuotta. Muille leskeksi jääneille sanon aina, että kannattaa lähteä kotoa ja hakeutua seuraan.

Aviopuolisoni Åke Lindman oli minulle iso tuki myös ammatillisesti. Åken kuoltua olen kysynyt näyttelijäystäviltäni, uskallanko ottaa isoja rooleja vastaan. 

Minä ja ystävättäreni pidämme huolta toisistamme. Ystävät vähän kontrolloivatkin minua, yksineläjää.

Tällä hetkellä mielessäni on haikeutta. Toista vauvaansa odottava tyttäreni muutti perheineen juuri Ruotsiin. Minä sain Heidin perheeltä mäyräkoiran puolitoista vuotta sitten. Vili on lohtuni ja terapianakkini.

Ei ole itsestään selvää, että tässä iässä voi löytää uuden kumppanin. On kauhean ihanaa, että olen tavannut Göran Stubbissa ihmisen, jonka kanssa on hyvä olla ja joka huolehtii ja on ymmärtäväinen. Oloni on aurinkoinen ja olen iloinen siitä, että olen kohdannut hänet.

Tyttäreni on hirvittävän fiksu – tuntuu kuin hän olisi kasvattanut minua enemmän kuin minä häntä. ”Mumina” olen kauhean huolehtivainen. Kaksi- ja puolivuotias tyttärentyttäreni hyppii, pomppii ja juoksee kävelemisen sijaan.

Minulle rauhoittuminen on aika vaikeaa. Psyykeni on jollain tavalla ylivilkas ja olen ollut aina työnarkomaani.

Jos en hoida kehoani, alan tuntea väsymystä, huonoa omaatuntoa ja morkkista. Joogan kautta olen löytänyt sisäistä rauhaa ja tasapainoa. 

Uskon suojelusenkeleihin. Jos olen vähän väärällä suunnalla, saan viestiä, että oikaisepa suuntaasi.

Se, että jouduin pari vuotta sitten pallolaajennukseen, tuli täytenä yllätyksenä. Olin kuvitellut, ettei sydämeeni voisi tulla mitään, kun olen liikkunutkin niin hirveästi.

Leikkauksen jälkeen lääkäri sanoi, että jatka vaan entiseen malliin. En osaisi olla tekemättömänä tai siirtyä täysipäiväiseksi eläkeläiseksi.

Teksti Leila Itkonen, kuva Timo Pyykkö