Synnyin Sauvossa, mutta perheemme muutti Paimioon, kun olin yhdeksänvuotias. Pieni Sauvo oli kuin lintukoto, turvallinen pieni kylä. Sukulaiset olivat lähellä ja naapurit tunsivat toisensa. Sen rinnalla Paimio tuntui melkein suurkaupungilta.
Hyvä lapsuus sai arvostamaan juuria. Olen hyvin sukurakas. Lapsuusseudut ja siellä asuvat ihmiset tuntuvat edelleen hyvin kotoisilta. Siksi hommasin siltä suunnalta itselleni myös kesämökin.
Kotona arvostettiin kulttuuria: isä lauloi mieskuorossa, äiti lausui ja näytteli. Minua he kannustivat aina lauluharrastuksessani. Jo viisivuotiaana tein ensiesiintymiseni Sauvon kirkossa. Vanhempien tuella on ollut urani kannalta suuri merkitys. Muistan olleeni hyvin ylpeä nuorista vanhemmistani.
Perhe-elämäämme varjostivat isän sairaudet, joiden takia hän kuoli jo 45-vuotiaana. Selvisin siitä kuitenkin melko nopeasti, koska olin vasta 26-vuotias ja täynnä elämää. Enkä jäänyt yksin, olihan minulla vielä äiti, veli ja hyviä ystäviä.
Tykkäsin koulunkäynnistä ja olin hyvä oppilas, sain jopa Hymypoika-patsaan. Suuri esikuvani oli silloin kansakoulun opettaja Pirkko Hongisto, joka opetti minulle soinnut harmonilla.
Minusta tuli ”lapsitähti” paikkakunnalla, voitin monia laulukilpailuja. Murrosiässä taas häpesin laulutunneilla käymistä ja tuntien takia sainkin pilkkanimen ”Kimi Kultakurkku”. Se tuntui aluksi nöyryyttävältä, mutta lukiossa olin jo uudesta lempinimestäni ylpeä.
Valmistuin Turun opettajankoulutuslaitoksesta luokanopettajaksi ja opetin musiikkia seitsemän vuotta. Suuri käänne tapahtui 1985, kun sävellykseni Eläköön elämä voitti Suomen euroviisut. Kun albumi Täällä Pohjantähden alla julkaistiin 1994, aloin tehdä uraa myös laulajana.
Tietynlaisen kristillisen toivon näkökulman löysin elämääni jo rippikoulussa. Kristillisen perinteen kunnioittamisen opin myös vanhemmiltani. Se on vaikuttanut moniin valintoihini. Siihenkin, että olen muun ohessa tehnyt myös hengellistä musiikkia.
Olen onnellinen rohkeasta askeleestani muuttaa 24-vuotiaana Helsinkiin. Ilman sitä voisin yhä olla musiikinopettajana ja monet ihanat kokemukset olisivat jääneet minulta ja kuulijoiltani kokematta.
Vuoden aikana sekä äitini että veljeni ovat kuolleet. Perheestämme vain minä olen enää jäljellä. Kysyy sisua ja rohkeutta astua siihen virtaan, joka vie elämässä eteenpäin. Tämän uuden edessä olen vasta alkutaipaleella.
Arvostan todella paljon sitä, että minulla on ollut läheiseni. Suru ja tyhjyys ovat opettaneet myös kiitollisuutta elämää kohtaan.
Vasta nämä menetykset ovat saaneet minut tosissani miettimään elämän rajallisuutta ja sitä, että kaikki muuttuu. Mikään ei ole itsestään selvää. Silti toivon, että voisin vielä pitkään tehdä musiikkia.
Tässä turbulenssissa ystävillä on ollut valtava merkitys. Onneksi minulla on heitä kourallinen. Jokaisella ihmisellä pitäisi olla edes yksi ihminen, jonka kanssa voisi jakaa asioita.
Teksti Anne Erjonsalo
Kuva Timo Pyykkö
