Vanhemmiltani opin, että ihmisiin voi luottaa. Opettajaäitini sanoi meille kolmelle sisarukselle, että emme voi koskaan tehdä mitään niin tyhmää, etteikö sitä voisi tuoda kotiin. Yhdessä miettimällä asiat selviävät. Tämän opin olen antanut myös lapsilleni.
Äiti luki meille joka ilta. Ymmärsin, että tarinoiden kautta voi käsitellä vaikeita asioita. Perheen kolmannen lapsen syntymä sai minut kirjoittamaan ensimmäisen kirjani kuusivuotiaana: tarinan pikkutyttö, äiti ja isä elivät ihanassa maailmassaan, jonne ei totta vie kaivattu pikkuveljeä.
Rakkaus on elämän tarkoitus, siinä ei ole rajoja, ei tunteissa eikä kokemuksissa. Se voi olla kuinka suurta tai vaikeaa tahansa.
Keskeinen aika elämässäni oli, kun saimme muuttaa Henrikin (Tikkanen) kanssa yhteen ja lapset syntyivät. Se oli työlästä aikaa, mutta täynnä elämää.
Isoäiti sanoi eläessään, että ”eivät edes äidit voi olla aina oikeudenmukaisia”. Tunnistin sen todeksi, kun sain omia lapsia. Poikieni kautta olen ymmärtänyt vähän enemmän siitä, mitä mies oikein tarkoittaa.
Olen selvinnyt elämän karikoista kirjoittamalla ja psykoterapian avulla, jossa kävin kahdeksan vuoden ajan.
En tiedä, mitä olen kokenut, ennen kuin olen löytänyt sille sanoja. Se on minulle elämisen edellytys. Aloitan jokaisen päivän kirjoittamalla ylös tunteita, unia, muistikuvia. On hirveän hankalaa, jos en voi jostain syystä tehdä näin.
”Tärkeintä on löytää pienin mahdollinen viivojen määrä, joilla kuva pysyy tajuttavana.” Näin Henrik määritteli taiteensa ytimen. Sama pätee kirjoittamisessa. Olen alussa vuolas, ja sitten
karsin.
Itsekritiikki kuuluu ammattiin. Samoin mykät ja mahdottomat työn vaiheet. Joskus saaressa puolentoista metrin matka keinutuolista tietokoneen ääreen tuntuu liian pitkältä. Helpottaa, kun pääsen kävelemään pitkin rantoja ja hengittämään meri-ilmaa.
Olen kiitollinen lukijapalautteesta. Vuosisadan rakkaustarina on tuonut sitä eniten, useimmiten naisilta. Kerran eräs mies kertoi vihdoin ymmärtävänsä, mitä hänen vaimonsa on yrittänyt hänelle sanoa.
Unessa olen paljon viisaampi kuin hereillä. Saatan herätä keskellä yötä, kun uni on antanut minulle metaforan, jota tarvitsen. Olen nähnyt myös enneunia. Se on isoäidin ja äidin perintöä.
Menen suoraan läpi, jos on vastatuulta. Joskus se on ollut tyhmänrohkeutta. En voi vastustaa haasteita. Teen ensin ja ajattelen sitten.
Henrikin taideteokset ovat side menneeseen ja tuovat päivittäin nautintoa. Pidän huolta huonekaluistamme, ja annan niitä eteenpäin lapsille. Artekin sohva on tärkeä. Se oli punainen Haukilahden vuosina. Siinä istuin yöt kirjoittamassa, kun perhe oli vihdoin nukahtanut. Mustat muistiinpanokirjat täyttävät vieläkin ylimmät hyllyt työhuoneessani.
Tärkeintä ovat läheiset ihmiset. Ja se, että saa olla oma itsensä, tehdä sitä, minkä takia on tullut tähän maailmaan.
Teksti Riitta Heimonen
Kuva Kari Kaipainen
