Apu

Mitä olen oppinut: Marja Packalén



Mitä olen oppinut: Marja Packalén

"Arvokkain irtain meillä oli paksupohjainen kattila. Ajatus siitä tuo suhteellisuudentajua nykyiseen materialismiin."
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Markku Ojala / All Over Press

Elämän tarkoitus liittyy ihmissuhteisiin ja läheisiin ihmisiin. Että ihminen voisi kokea olevansa oma, omanarvontuntoinen itsensä. Silloin voi nähdä maailmaa laajemmastakin perspektiivistä.

Valmistuin 1971 teatterikoulusta ja kiinnityin Ahaa-teatteriin Tampereelle, mutta esiinnyimme ympäri Suomea monenlaisissa paikoissa. Opin kahden vuoden ajan yleisökontaktia, kurinalaisuutta, sitkeyttä.

Näyttelin vuonna 1973–79 Turun kaupunginteatterissa. Kotkien kaudella (Ralf Långbacka ja Kalle Holmberg) oli hieno, vaativa ohjelmisto. Olin nuori, kokematon, pelokaskin, mutta isot roolit kasvattivat uskallustani ja luottamusta kykyihini.

Långbacka opetti, että jos kuuntelen kaikkia vinkkejä, se on kuin alkaisin purkaa villapuseroani lanka kerrallaan, ja kohta minulla ei olisi puseroa lainkaan. Usein ihminen on itse esteenä itselleen.

Holmberg oli teatterikoulurehtorini. Hänessä näin ja koin valtavana vyöryvän luomisvoimaisen energian. Kun Kotkat vuonna 1977 jättivät Turun, ohjelmistovalinnat muuttuivat tavanomaisemmiksi, ja laitos keskivertoteatteriksi. Itse lähdin, kun omalla aktiivisuudella ei ollut enää sijaa.

Löysin kodin 1981 KOM-teatterista, josta eläköidyin vuonna 2012. Tärkeä työ oli Kirsikkapuisto. Lähdimme tekemään ajattomasti pätevää Tšehovia ilman asetettuja tavoitteita, ja syntyi ainutlaatuinen esitys.

Olen työväenliikkeen tytär Malmilta. Sekatyömiesisäni joutui nuorena sotaan. Rauhan palattua hän luki ja filosofoi paljon, mutta alkoholi vei. Muistan, kuinka hän suojeli meitä lapsia, ettemme liikoja ala kuvitella itsestämme.

Äiti ahersi kotona ja siivoojana sekä vahtimestarina. Hän oli joutunut pienenä äitinsä kuoltua mamman ja papan hoiviin, ja 12-vuotiaana jo töihin. Äitini turvaton kohtalo mietityttää minua yhä toisinaan.

Arvokkain irtain meillä oli paksupohjainen kattila. Ajatus siitä tuo suhteellisuudentajua nykyiseen materialismiin.

Tampereen Työväen Teatterin Viimeisessä pasodoblessa näyttelen ensi kertaa Ilmari Saarelaisen kanssa. Tämä ilopillerituulahdus lohdutti huoltani repliikkien unohtamisesta, että sitten edetään pakokauhulla.

Esikuviani ovat Eeva-Kaarina Volanen ja Maria Aro. Jack Lemmon Piukoissa paikoissa ja Poikamiesboksissa on loistava, kepeä, nopea, eikä vain pelleilijä, vaan tosi.

Kesälomat pyhitin  kolmelle lapsellemme. Heille pyrin välittämään huolenpidon tärkeyden ja rakkauden kukkiin. Puutarhanhoito suo tekstin täyttämille aivoille levon.

Dramaattisin vaihe elämässäni on avioero. Iloisin vaihe on lastenlasten syntymät. He ovat nyt 14  ja 12 vuotta, ja minä heidän onnellinen, ylpeä mumminsa.

Miehiltä olen oppinut itsestäni. En ole hyvä jakamaan asioita. Minussa on joku antautumaton puoli, ja se ei ole hyvä 

asia.

Esteettiset nautinnot – kuvataide, tanssi, kirjallisuus, arkkitehtuuri – eivät ole minulle enää liian hienoja tai pyhiä, vaan voin katsoa kaikkea oman sihdin kautta.

Minulle mieluisa on buddhalaisuuteen vivahtava ajatus: Älä pala kiinni mihinkään!

Teksti Hannu Koskela, kuva Markku Ojala / All Over Press  

Julkaistu: 26.2.2016