Apu

Mitä olen oppinut: Leena Lehtolainen



Mitä olen oppinut: Leena Lehtolainen

"Olemme samanarvoisia erilaisuudesta huolimatta."
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Pekka Ailio

Yritin olla tekemättä suurta draamaa siitä, että kuopuksemme muutti pois kotoa alkusyksystä. Molemmat poikani ovat hauskoja tyyppejä, ja välillä pistää koville, kun en voi käydä heidän kanssaan hyviä keskusteluja milloin tahansa. 

Olen hölösuu, mutta tarvitsen myös yksityisyyttä. Uppoan välillä liikaakin mielikuvitukseeni ja omiin maailmoihini.

Vietin turvallisen maalaislapsuuden Outokummussa. Musiikki oli minulle tosi tärkeää. Soitin pianoa, kitaraa ja muutamaa muuta instrumenttia, huonosti. Laulu oli pääjuttuni.

Lapsuudenperheeseeni kuuluivat äidinkielenopettajina työskennelleet vanhempani sekä minä ja siskoni. Luimme paljon ja keskustelimme kirjallisuudesta.

En osaisi elää ilman kirjoja, luen satakunta kirjaa vuodessa. Niskavuori-sarja sekä L.M. Montgomeryn Sininen linna kuuluvat voimakirjoihini. Löydän niistä esimerkkejä vahvoista ihmisistä, jotka eivät anna periksi ja auttavat toisiaan.

Päiväkirjaa olen kirjoittanut seitsemänvuotiaasta asti. Voisin tarkastaa päiväkirjoistani, mitä olen tehnyt 7.9.1979. Tällä hetkellä meneillään on päiväkirja numero yhdeksänkymmentä. Enää kirjoitusrytmi ei ole säännöllinen. Tärkeintä on, että pääsen jäsentämään ajatuksiani halutessani.

Somessa en ole oikeastaan ollenkaan. En halua olla koneen jatke koko ajan.

Asun pellon ja metsän välissä. Kotoamme on vain muutama askel metsään ja merenrantakin on lähellä. Viime talvena makasimme kaverini kanssa kalliolla ja tuijotimme revontulia. Myös tähtitaivas, harvinaiset kasvit ja ihan eriväriset vuodenajat ilahduttavat minua.

Minulla on ollut kissoja kolmenkymmenen vuoden ajan. Hönde on kissakuningattaremme. Se ei ole niin sosiaalinen kuin Magnus. Magnus murjottaa jo matkalaukkuni nähdessään.

Päivärytmini on ollut murtumassa parin viime vuoden aikana. Aiemmin elin koululaisten aikataulujen mukaisesti, mutta nyt rytmini on siirtynyt selkeästi myöhemmäksi. Herään yhdeksältä ja olen työpöytäni äärellä kymmeneltä.

Kolmastoista rikospoliisi Maria Kalliosta kertova romaanini ilmestyi äskettäin. Kallio ei ole alter egoni. Me kaksi tuskin pystyisimme toimimaan toistemme ammateissa, mutta on meillä yhteinen rockmusiikkimaku. Ja olemme molemmat vähentäneet viskin juomista.

Sananvapaus on minulle niin tärkeä arvo, että olisin valmis kuolemaan sen puolesta. Sananvapauden pitäisi kuulua yhtä lailla kaikille, mutta sananvapaus ei tarkoita sitä, etteikö toista pitäisi kunnioittaa. 

Kannatan ihmisten vapautta olla sitä mitä he aidosti ovat. Toivon, että voisimme riemuita siitä, että olemme samanarvoisia, erilaisuudestamme huolimatta.

On surullista, että sananvapauden varjolla puretaan aggressioita.

Haluaisin matkustaa paikkaan, missä leijonat kulkevat vapaina. Toivon myös saavani lapsenlapsia – vaikka ei minulla ole oikeutta sellaista vaatia.

Teksti Leila Itkonen, kuva Pekka Ailio

Julkaistu: 2.10.2015