Minun mottoni on opetus lapsuudenkodistani. Se oli äidinäitini kirjailema huoneentaulu, jossa luki: Joka aamu on armo uusi. Äitini sanoi, ettei omille virheilleen pidä olla liian ankara 

eikä niissä pidä rypeä. Kukaan ei ole täydellinen, ja jokainen aamu on uusi alku.

Keskikoulussa pannulappujani esiteltiin luokan edessä esimerkkinä siitä, miten yksinkertaisen tehtävän voi pilata. Vahtimestari-isältäni kysyttiin, onko suvussamme esiintynyt idiotismia! Lukiossa sain opettajia, jotka löysivät harakanvarpaitteni takaa sielun- ja älynväläyksiä. Kutoset kääntyivät yllättäen ylösalaisin.

Olen havainnut, että miehet ja naiset ovat kiistämättä erilaisia, mutta se ei ole ylitsepääsemätön ongelma. Vaikka miehet ovat Biltemasta ja naiset Plantagenista, toiminnot ovat silti pohjimmiltaan yhteneviä. Toinen ostaa taloon viidennen ruuvinvääntimen ja toinen viisi omenapuun 

tainta, vaikka pihamaalle maatuu joka syksy kasoittain omenoita.

Synkeät uutiset tuovat suhteellisuudentajua oman elämän pikku vaikeuksiin. Yritän pitää mielessä, että väkivallan keinoin ja välinpitämättömyydellä kyllä voidaan tappaa yksilön ihmisyys, mutta ei kaikkea ihmisyyttä kaikista ihmisistä. 

Hyväosaisen syyllisyys on tosin istutettu minuun jo helluntailaisessa pyhäkoulussa. Se on varmaan yksi syy siihen, että kuvaan mieluiten orpoja ja muita elämän kolhimia ihmisparkoja.

Lataudun työhön luovalla lorvailulla, lukemalla historiallisia dokumentteja ja kirjaamalla luonnosvihkoon ideoita. Syntyhetkellä ne vaikuttavat neronleimauksilta, mutta valmiiseen romaaniin niistä päätyy vain pieni osa.

Julkisen ja yksityisen minäni erot ovat nykyisin yhä pienemmät. Viimeisten aikojen Virginia Woolf on lähentynyt sisäistä Peppi Pitkätossuani. Olen oppinut, että kaltaiseni kirjailijan ei kannata esittää pönöttävää jylhää näkijää, varsinkin kun olen vahvasti julkisuus- ja esiintymiskammoinen. Se on ehkä merkittävin syy harvaan julkaisutahtiini.

Työssäni minua inspiroivat tosielämän 

tapahtumat, poliisitutkinta- ja oikeudenkäyntipöytäkirjat, yksityiset kirjeet ja valokuvat. Minusta kuoriutuu varsinainen Sherlock Holmes, kun törmään johonkin menneisyyden tragediaan tai outoon tapahtumaketjuun. 

Siirrän kirjoihini tuntemuksia myös oman elämäni varrelta. Uusin teokseni Kuka vartijoita vartioi on ollut tässä suhteessa palkitseva projekti.

Erityisen etevä olen itseni häpäisemisessä hermostuttavissa tilanteissa. Nolojen tilanteiden veteraanina olen oppinut hyödyntämään näiden hetkien koomista puolta niin itsekunnioituksen palauttamisessa kuin työssäni.

Jos minun pitäisi jättää jokin neuvo kolmelle pojalleni, se olisi: ”älä vie lelua lapselta, äläkä prätkää prosenttijengiläiseltä”. Äitinä kannan huolta siitä, ettei paha maailma pääse vahingoittamaan lapsiani. 

On tärkeää yrittää elää niin, ettei kohdis-ta vääryyttä tai laiminlyöntiä itseään heikompia olentoja kohtaan. Minulla on tosin vahva usko siitä, että tässä asiassa poikani eivät tarvitse neuvomista.

Teksti Juha Heiskanen, kuva Kari Kuukka