Apu

Mitä olen oppinut: Kari Salmelainen

Mitä olen oppinut: Kari Salmelainen

Juontaja Kari Salmelainen, 66: "Olisinkohan haudassa, jos en olisi puhaltanut peliä poikki hullujen keikkavuosien aikaan?"
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Olen Kotkan poika ilman siipii. Junnu Vainion kappaleista Yksinäinen saarnipuu puhuttelee minua eniten. Laulussa istutaan kallioluodolla, karulla kasvupaikalla. Minä mietiskelin oman elämäni vaihtoehtoja laiturilla. Useimmat kaverini lähtivät merimiehiksi.

Kun sain mikin käteen, tiesin, mikä minusta tulee isona. Kun sirkus tuli Kotkaan, menin aina kuuntelemaan tirehtöörin juontoja. Itse järjestämiini tapahtumiin kutsuin kaikki kylän pennut. Rippileirillä juonsin illanviettoja eri tavalla kuin muut.

Kuukausipalkalta irtisanoutumiset ovat olleet elämäni hienoimpia hommia. Seurakunnan poikatyön ohjaajan paikan vaihdoin keikkamuusikon hommiin ja MTV:lläkin jätin vakituisen työpaikkani päästyäni juontamaan Napakymppiä.

Palvelutalossa 90-vuotiaana televisiota katsoessani voin sanoa, että tuollakin sillalla olen kävellyt. Maapallo on tullut kierrettyä useaan kertaan, ja maailmankatsomukseni on muuttunut. Monen sellaisen henkilön, joka valittaa, että maitopurkin suu on liian tiukka, kannattaisi hakea

perspektiiviä ulkomailta.

Käärinliinoissa ei ole taskuja. En haaveile Ferrarista enkä kaksiosta New Yorkissa. Minulle riittää, kun voin tilata netistä halvimman reissun aurinkoon. Edes verottaja ei vie matkoihini liittyviä muistoja.

Rupattelen tuntemattomienkin kanssa. Nautin jo lapsena siitä, kun mummon ja papan luona yöpyneet merimiehet pelasivat korttia ja me kommunikoimme heidän kanssaan, vaikka yhteistä kieltä ei ollut.

Elämäni vaikein vaihe oli lähes kolmekymmentä vuotta kestäneen parisuhteen päättyminen ja sen hyväksyminen. Nollasin elämääni kiertämällä maailmaa.

Näen yksinäisyyttä liikaa senioreiden kanssa työskennellessäni. Elämänkumppanin hakeminen on todella tärkeää, eikä ihmisen pitäisi sulkeutua kotisohvalle, vaikka kumppani menehtyisikin.

Yksinolo tekee hyvää ajoittain ja tarjoaa vastapainoa työlleni. Rakastan hetkiä, jolloin voin pimputella pianoa tunnin pari.

Molemminpuolinen arvostus on pitkän liiton salaisuus. Minä ja Sirpa (Teräs) olemme olleet yhdessä toistakymmentä vuotta. Katson ylöspäin niin häntä kuin aikuisia lapsianikin. Minun ja Sirpan suhteelle tekee hyvää myös se, että työskentelemme molemmat viihteen parissa ja olemme suurin piirtein samanikäisiä.

Olisinkohan haudassa, jos en olisi puhaltanut peliä poikki hullujen keikkavuosien aikaan? Nykyään tsekkautan terveydentilani säännöllisesti. Suvussa on sydänsairauksia; minulle on tehty pallolaajennus.

Aplodikiintiöni täyttyi ajat sitten. En pudonnut polvilleni, vaikka Karpo, Riitta Väisänen ja minä saimme lähteä televisiosta. Siinä vaiheessa keikkakalenterini oli buukattu pariksi vuodeksi, ja laskusta tuli erittäin pehmeä. Keikkakutsuja saan yhä.

On turha puhua vanhenemisesta – maailma on muuttunut. Katsokaa vaikka Clint Eastwoodia – mies on 84 ja alkaa taas ohjata uutta elokuvaa. Minä en ole koskenut työeläkekorttiini sen jälkeen, kun sen sain.

En muodosta ehdottomia mielipiteitä, enkä ole joutunut kääntämään takkiani. Minun on helppo myöntää, että olen mokaillut ja tehnyt virheitä.

Teksti: Leila Itkonen

Kuva: Ari Enzio Lahti

Julkaistu: 17.4.2015