Apu

Mitä olen oppinut: Kaisa Korhonen

Mitä olen oppinut: Kaisa Korhonen

"Olen hyväksynyt, että elämässä ei tule valmista, vaan kaikki jää kesken."
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Laura Malmivaara
Mainos

Sota on leimannut ajatteluani ja psyykettäni. Talvisodassa isäni sai sirpaleen päähän. Jos isä olisi silloin kuollut, minuakaan ei olisi. 

Perheessäni  oli kahdeksan lasta. Jouduimme paljon miettimään sitä, mikä on se asia, jolla voisimme tulla nähdyksi. Minä sitten esiinnyin ja otin perheen pellen roolin.

Isäni oli pappi. Pappilassa meiltä lapsilta odotettiin hyvää käytöstä. Kun vieraita tuli, soitin heille pianoa ja lausuin runoja. Vasta myöhemmällä iällä aloimme kyseenalaistaa vanhempiemme itsestäänselviä sääntöjä.

Olin  isän tyttö. Äidin kanssa oli toinen juttu. Tuntui, että äiti ei koskaan ymmärtänyt minua. Olin myös katastrofialtis: milloin mekkoni repeytyi keinussa, milloin onnistuin hajottamaan vierasastiaston osia. 

Pikkusiskoni  sairastui 7-vuotiaana. Sairauden loppuvaiheessa hänet tuotiin kotiin ja katsoimme, kun hän haihtui pois. Iltaisin lauloimme hänen huoneensa vieressä virttä, jossa toivottiin autuasta kuolemaa. Puhumaan emme kyenneet. Se suru jäi minuun pysyväksi. 

Äitini  kuoli, kun olin 29-vuotias. Surin sitä, että en ehtinyt tutustua häneen. Kalle Holmberg sanoikin minulle, että sinä etsit aina perhettä. Teatterista olen usein löytänyt perheen.

Kun  olimme pikkulapsia, meille oltiin hirveän helliä. Kouluun mentäessä kaikki sellainen loppui: piti alkaa pärjätä. Omia lapsiani olen halannut, ovatpa he sitten olleet minkä ikäisiä tahansa.

Maailma on kaoottinen, mutta teatterissa voi kokea ehjyyttä. Tarinassa on aina alku, keskikohta ja loppu. Siinä toteutuu usein syyn ja seurauksen laki.

Vanhempani  olivat körttejä. Meillä laulettiin kotona Siionin virsiä ja järjestettiin seuroja. Sain virsistä pienenä kauhutiloja. Kuvittelin, että olen niin syntinen, että kelpaan vain kuolemaan.

Olen  katunut sitä, että nuorena tuomitsin uskovaisia. Sellaisia, jotka ottivat elämänkatsomuksen perheestään miettimättä sitä itse. Nykyään ajattelen, että he ovat samanlaisia kuin minä.

Keskeneräisyydessä  ovat kaikki mahdollisuudet täytenä olemassa. Tilda-mummillani oli tapana sanoa: ”Anna olla, ihminen kuolee piirongin laatikot sekaisin.” Olen hyväksynyt, että elämässä ei tule valmista, vaan kaikki jää kesken. 

On  olemassa usko, toivo ja rakkaus. Ja tärkeintä on rakkaus. Olen rakastunut elämässäni kaksi kertaa. Ne ovat olleet isoja yllätyksiä. Rakkaus lapsiini on ollut kaikkein ehdottominta. 

Teen  yhä työtä. Työ on hyvä elossa pitäjä. Koen sen kautta onnea: saan älyllisiä haasteita, energiaa ja inspiraatiota.

Kommunikaatio  on tärkeää. Ihminen monasti ymmärtää ajatuksensa vasta sitten, kun on sanonut ne ääneen. 

Emme  tiedä huomisesta. Paavo Haavikko kirjoitti aikoinaan runossaan: ”Istua junassa selkä menosuuntaan, vain sen me tiedämme.”

Teksti Minna Nevalainen, kuva Laura Malmivaara

Julkaistu: 14.8.2015