Apu

Mitä olen oppinut: Juhani "Junnu" Aaltonen

Mitä olen oppinut: Juhani "Junnu" Aaltonen

"Elämäni on Love Story ja vaimoni on elämäni valo."
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Maarit Kytöharju
Mainos

Katso näitä käsiä, eivät ne ole mitkään laihan soittajamiehen kädet. Ne ovat lihasta, lapsenlapsetkin ihmettelevät. Niihin ovat painaneet leimansa vuodet maatilan renkinä, sulfapaalut, Inkeroisten tehtaan hirveät lastit. Jos sanot, että tuossa on neljä kuutiota hiekkaa, lapioin sen hetkessä toiseen kasaan. Rakennan vaikka toisen talon.

Muistan kun kuuntelin, kun uskossa jo ollut vaimoni todisti Jumalan sanaa. Pääni läpi kulki silloin kuin nuoli ajatus, että tuota olen aina halunnut. Tiesin, että jotain tapahtuu. Neljä kuukautta myöhemmin, tsump, rakastuin Jeesukseen. 

Kyllä, rakastuin Jeesukseen, kuten kerran vaimooni. Se ei ollut teologiaa, ei vaatimusta tulla paremmaksi ihmiseksi. Se oli uusi syntyminen. Autettavasta tuli auttaja.

Minulla on ollut kaksi elämää. Ensimmäiset 50 vuotta, joka loppui uskoontuloon. Ja 30 sitä seurannutta vuotta, jotka jatkuvat. Kasvamiseni on täysin kesken. Täytän 80 vuotta aikuisempana kuin koskaan. Soitan nuorempien kanssa We Jazz -festivaaleilla päivää ennen syntymäpäivääni.

Minut oli hylätty neljä kertaa, ennen kuin lähetettiin sotalapseksi. Vuoden vanhana isälle ja äidille tuli avioero. Sitten jätti äiti, joka lähti rintamalotaksi. Sitten mummo, joka vei poikakotiin. Sitten poikakoti lähetti Ruotsiin.

Elämäni kauhein hetki oli, kun 12-vuotiaana ilmoitettiin, että muutat takaisin Suomeen. Olin sotalapsena ollut maatilalla ja minulla oli vihdoin oma koti ja oma kieli. Katsoin junan ikkunasta ja vilkutin. Se jätti ikuisen arven, arvottomuuden tunteen, jonka kanssa opin elämään, mutta jonka vasta uudestisyntyminen auttoi hyväksymään.

Olin saanut neljän vuoden stipendin Yhdysvaltoihin opiskelemaan jazzia. Kolmas kuukausi oli menossa, kun sain soiton Bostoniin. Vaimo oli kahdeksannella kuulla ja esikoispoikamme oli kuollut kohtuun. Ei ihminen voi kovempaa uutista kuulla.

En kuullut koskaan isäni soittavan. Hän oli huippu-urkuri. Eron jälkeen viina vei. Myöhemmin ymmärsin, että olen ollut yhteydessä isään musiikin lahjani kautta. 

Koin jazzmuusikkona jo 60-luvulla uskomattomia hetkiä. Siellä minä, sivistymätön ja itseoppinut poika soitan kaikkien niiden hienojen taiteilijoiden keskellä. 

Monet pitivät tyyliä ainutkertaisena, sanoivat, että Junnu puhaltaa kuin veitsi kurkulla. Vasta valtion säveltaiteen palkinto antoi luvan sanoa olevani taiteilija. 

Etkö ole katkera, minulta kysyttiin sotalapsiseminaarissa. Ei katkeruus ja selittely auta mitään. On tehtävä, katsottava eteen. Treenattava joka päivä.

Seisoin kerran Wärtsilän telakan portilla ja katsoin sisään. Askel eteen ja musiikkiopiskelijasta olisi tullut insinööri. Olisin loistava laivainsinööri. Puran asioita, katson, tutkin ja oivallan. Kun ostin 14-vuotiaana ensimmäisen saksofonini, purin sen osiin, kokosin ja aloin opetella yksin soittamaan. Minulla on oppimisen armolahja. 

Elämäni on Love Story ja vaimoni elämäni valo. 53 vuotta naimisissa. Sitä oppii kinaamaankin samalla lailla.

Yritämme poistaa pimeyttä, mutta ei se poistu kuin lisäämällä valoa. Tarvitaan tulitikku poistamaan pimeys. Yksi tulitikku.

Teksti Samuli  Isola kuva Maarit Kytöharju

Julkaistu: 25.12.2015