Apu

Mitä olen oppinut: Joel Hallikainen

Mitä olen oppinut: Joel Hallikainen

Laulaja ja lauluntekijä Joel Hallikainen, 53: "Suurin suruni on hyvän ystävän menetys, ei kuolemaan, vaan kun hän tässä elämässä haihtuu pois."
Teksti Hannu Koskela
Mainos

Ihminen perii sen, mihin uskoo.

Keväällä 1965 kävelin jäättömän Aurajoen lumetonta rantaa käsi kädessä äitini kanssa. Uusien kenkieni kantojen kopistessa katukivillä vaistosin tiettyä eriytymistä äidistä. Kopina nimittäin kuului minun kengistäni.

Isäni tapasin vasta aikuisella iällä. 50-vuotisjuhlakonsertissani hän tuli saliin, jossa istuivat rakkaat omaiseni ja ystäväni. Kaikki näytti ehjältä, mutta jokaiseen kuvaan sisältyy jotakin rikkinäistä. Minulla isän kohdalla on aina tyhjä paikka.

Ehdoton äidinrakkaus säilyy tunnemuistissani. Äitini ei koskaan eikä missään tilanteessa olisi hylännyt minua, enkä minä milloinkaan hylkäisi omia lapsiani.

Olen nähnyt jokaisen lapseni syntymän ja joka kerta pillahtanut itkuun. Elämän tarkoituksen ymmärtää parhaiten syntymän hetkellä. Silloin vaistoan olevani pieni jyvä, johon uskoni mukaan on kätketty Jumalan kädenjälki.

Viittä lastani seuratessani tajuan, että minun pitää tulla yhä tarpeettomammaksi heidän elämässään. Eräänä päivänä he sitten huomaavat, kuinka paljon he ovat minua tarvinneet. Lapsilleni olen yrittänyt opettaa, että oma tontti on hoidettava.

On mahdotonta kuvitella elämääni ilman naista, on hän sitten äiti, tyttöystävä tai vaimo. Mitä vaikeampiin ja ylitsepääsemättömämpiin tilanteisiin mies joutuu, sitä enemmän hän naistaan tarvitsee. Minä rakastan naista.

Nykyinen maailmanmeno mietityttää. Mitä vähemmän me tarvitsemme toisiamme, sitä enemmän me olemme liemessä.

Työn kannalta tärkein hetki oli vuonna 1978 Raision kauppaoppilaitoksen lavalla. 12-kielinen kitara ja mies, trubaduuri, joka halusi olla kuin 70-luvun Hector tai Mikko Alatalo. Tuolloin naulasin ammatillisen tulevaisuuteni pöytään.

Taikuri Telmus Tuppina löytyi energia, tahto ja missio. Tasan 30 vuotta sitten pääsin ensi kertaa valtakunnalliseen lehteen, kun Avun Hannu-setä kirjoitti Jokke & Jakke-lauluduostamme Turun torilla. Se tuntui oikein hienolta.

Naiiviuteni julkisuudessa johtuu siitä, että jaksan uskoa ihmisistä hyvää. Minulle julkisuus on peili ihmisistä. Hittini Kuurankukka oli minulle samanlainen ovi kuin kopisevat kengät nelivuotiaana.

TV2:n miljoonayleisöt koonnut parisuhdeleikki Tuttu juttu on rakas lapseni, joka on jo aikoja sitten lähtenyt maailmalle. Supersuosiosta oli kuuden menestysvuoden jälkeen vaikea mutta pakko luopua.

Suurin suruni on hyvän ystävän menetys, ei kuolemaan, vaan kun hän tässä elämässä haihtuu pois. Suurin ilo on säilyvä ja pysyvä ystävyys, johon sisältyy ehdoton luottamus. Yksi, enintään kaksi sydänystävää riittää.

Esikuviani ovat rehellisesti omaa musiikkiaan tekevät. Parhaana esimerkkinä nykyisistä on Samuli Putro. Hänen tekstinsä uivat minulla luihin.

Merkittävää ei ole, mitä saat, vaan mitä annat muille. Pettymys ei ole kiva lahja, mutta paras, koska kivun kautta on pakko edetä. Kärsimys säätelee egon koon.

Teksti: Hannu Koskela

Kuva: Timo Pyykkö

Julkaistu: 5.12.2014