Vaimoni on  50 vuotta yrittänyt istuttaa minuun malttia ja toivonut, että edes joskus antaisin periksi. Vasta nyt, kultahäittemme kynnyksellä, olen alkanut tuumia, etten ehkä sittenkään ole aina oikeassa.

Hienoin hetki on ollut tyttäremme syntymä. Hän kasvoi kiireitteni keskellä. Kahden lapsenlapsemme kanssa olen ottanut takaisin aikanaan hukkaamaani. Miten paljon he minulle merkitsevätkään, siitä ammennan erityistä rakkautta.

Lapsena matkustin junalla mummoni synnyinkotiin Ristijärvelle. Kylään ei ollut tietä, vain pitkospuut suolla. Talon juro huutolaispoika kaapi kattiloista jokaisen ruokamurun. Juureni ovat kaukana, ja pienestäkin voi olla onnellinen.

Isäni kuoli, kun olin vuosi ja kolme kuukautta. Hän oli näytellyt Nyrki Tapiovaaran elokuvassa Miehen tie, ja siitä sain vasta kuusivuotiaana ensi kertaa nähdä ”elävän” isäni puhuvan ja liikkuvan. Ja heti halusin hänen ammattiinsa.  

Äidilläni oli kaunis lauluääni ja haave laulajattaren urasta. Pikkupojan yksinhuoltajana hänen piti vaihtaa verovirkailijaksi. Lapsen etu ohittaa kaiken muun.

Veljeni Erno kuoli viisivuotiaana sokeritautiin kaksi vuotta ennen syntymääni. Ernon vuoksi minusta tehtiin Jarno. Kun sukuhaudallamme Hietaniemessä pohdin kuolemaa, uskon, että kun elämän kuvio kunkin osalta maan päällä on valmis, se on sitten siinä. Ja se tuntuu lohduttavalta.

Sain ensimmäisen filmiroolin 12-vuotiaana filmiyhtiön kesätsupparina Ville Salmisen Säkkijärven polkassa. Ainoan repliikkini antaessani haitarin Sakari Jurkalle osaan ikuisesti: – Johtaja Kukkola käsk jättää tää peli teil, jos työ ny Vesterine ootta, ja sannoo, ett tää o sitte niinko joulupukilt.

Oli tärkeää päästä Matti Kassilan Elokuuhun kuvaussihteeriksi ja Syntipukkiin ohjaajan apulaiseksi. Henkilöohjauksen mestarina hän sai näyttelijöistä paljon irti.

Pääsin Kassilan elokuvaan Kaasua, komisario Palmu postinkantajaksi, joka haistaa kaasun hajun. Joskus tarvitaan isoa nenää.

Ovi teatterikouluun avautui 1958. Ritva Arvelo käski unohtaa pilkut ja puhua luontevasti tarkalla rytmillä. Sovelsin oppia lausumalla Shakespearen säkeitä kuin tykin suusta. Kriitikko kirjoitti, että puhuin ääntä nopeammin.

Kun 1960-luvun musikaali Viulunsoittaja katolla meni Helsingin kaupunginteatterissa 450 kertaa, näyttelin joka esityksessä. Pukuhuonetoveriltani Uljas Kandolinilta opin, että myös koominen tyyppi rakennetaan vakavasti paneutuen.

1970 -luvun Kuten haluatte -ohjelmaa ohjannut Aarne Tarkas opetti tietyn väljyyden. Harjoituksessa hän useimmiten totesi, että haiskahtaa taiteelta, pannaan purkkiin.

Jäin eläkkeelle 2003 ja päätin ryhtyä päätoimiseksi Harry Potterin lukijaksi. Tarkka suunnittelu karahti kiville. Lapsenlapset oppivat itse lukemaan, ja minä kipusin taas parrasvaloihin, nyt  täysveristen ammattilaisten Liisa ja Eila Roineen sekä Maria Aron kanssa. Vanha sirkushevonen kuopsuttaa, kun pääsee taas areenalle. Mottoni mukaan aina kannattaa yrittää.

Teksti Hannu Koskela

Kuva Kari Sunnari