Vuonna 2002 Kölnin tuomiokirkolla mietin kysymysmerkin siunauksellisuutta. Elinpäivien vähetessä kysymykset tihenevät ja syvenevät. On tärkeää kysyä, vaikka tuloksena olisi uusi kysymys.

Eräänä kauniina kesäpäivänä konttaan Pälkäneellä riukuaidan viertä. Isä puuhaa pihassa, ja minä etenen kaivolle, jonka kansi on auki. Ehdin jo nähdä vedessä kuvani, kun isä koppaa isoihin kouriinsa. Olisinko pudonnut, sitä en voi tietää.

En lukenut, en kirjoittanut. Yläkoulussa löysin poikien seikkailukirjat, ja aineistakin jäi jokin jyvä itämään, mutta mielikuvitus – se sai siirtyä tuonnemmaksi.

Sodan aikana vartioin rautatiesiltaa Juupajoella. Olin pieni, pelokas rääpäle, ja tajusin, että jos desantti pimeässä taitavasti lähestyisi, en ehtisi tehdä mitään. Kun omasta kylästä kaatui rintamalla monia tuttuja, sodan kauheus valkeni.

Rauhan tultua hain Tampereen palokuntaan. Pikajuoksu ja pituushyppy tuottivat lupaavia tuloksia. Olin 17-vuotiaana vain 155-senttinen. Kasvoin vielä, mutta luonne pysyi lyhytjänteisenä. Moni asia veti.

Kun jäin  palokunnasta, kaverit varottivat jättämästä hyvää eläkevirkaa. Vastasin, että varovaisuus tässä vaiheessa olisi samaa kuin istua avoimeen arkkuun ja tyytyä katselemaan, miten kaverit pärjäävät.

1953 Tampereen kirjaston kirjoituskilpailu oli kimmoke. Löysin piilleen luontaisen kielivaistoni ja voitin novellikisan.

Palkintojen jaossa tapasin Väinö Linnan. Hänen persoonassaan ilmeni valtava lukeneisuus ja rikassisältöinen huumori. Vaikutus syveni kirjastonjohtaja Mikko Mäkelän kodissa. Sieltä lähtiessämme Väinö sanoi: ”Saata nyt minut tuonne Pellavatehtaan luo, ettäs tulet tuntemaan tien”.  

Väinö rohkaisi kirjoittamaan, ja syntyikin romaani Lumpeen kylässä.  Minut kutsuttiin työväenopistoon opettamaan, ja itsekin opin niin, että myöhemmin uskaltauduin kolmenkin kustantajan lukijaksi. 

Mirkka Rekola ohjasi minut ja Kirsi Kunnaksen yhteen. Liittomme on kestänyt kohta 60 vuotta. Olemme kaksi aika erilaista ihmistä, mutta pidän sitä vain etuna, kun liitteenä on molemminpuolinen usko ja arvostus.

Poikiemme  sukupolvelle  ei varsinaista kasvatusta ollut ollenkaan. Jos he jotain onnistuivat vanhemmistaan saamaan, niin hyvä. Kun Jyväskylässä tanssitin heitä mustien amerikkalaismuusikoiden levyjen tahdissa sylissäni, Mikko tykkäsi. Marttia kiinnostivat enemmän taulut, ja arvelimme hänestä kuvataiteilijaa.

Olen pappa lastenlapsillemme. Ujostelin heitä pienenä siihen asti, kunnes pystyin heidän kanssaan juttelemaan. Kiinnostavaa on ollut seurata heidän kehitystään.

Vähän olen itselleni vihainen, etten ole käyttänyt kaikkia mahdollisuuksiani. Pari tärkeätä kirjaa minulta jää tekemättä. Pelkoa en tunne; toisaalta en panisi vastaan, vaikka elämää olisi vielä muutama vuosi.

Elämä on löytöretki, joka voi vanhanakin olla syötävien sienien poimimista. Ainakin niillä retkillä löytyy saaliskoppaan painoa sen verran, että se tuntuu ojan yli hypätessä.

Teksti Hannu Koskela, kuva Harri Hinkka