Apu

Mitä olen oppinut: Heikki Nousiainen

1


Mitä olen oppinut: Heikki Nousiainen

Rima täytyy aina nostaa niin korkealle, että pääsee suorin vartaloin sen ali.Vanhempani kasvattivat minut niin hyvin, että venyin 190-senttiseksi
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Harri Hinkka

Rima täytyy aina nostaa niin korkealle, että pääsee suorin vartaloin sen ali.

Vanhempani kasvattivat minut niin hyvin, että venyin 190-senttiseksi. Lapsena olin tosi arka ja koulussa huono. Kun minulta kysyttiin jotakin, kuiskasin kaverilleni, että sano sinä. Mielikuvitukseni vei minut tunneilta aina jonnekin muualle.

Pääsin kahdesti teatterikouluun. Vuonna 1964 minun käskettiin kesällä korjata ässävikani. Puheopettaja todisti, että vika korjaantui, mutta koulu tulkitsi toisin. Kurssitovereitani olisivat olleet Heikki Kinnunen, Pekka Autiovuori ja Jouko Turkka, mutta silloin en olisi tavannut tulevaa vaimoani. Siunattu olkoon ässävika, joka minulla muuten edelleen on.

Pyrin kouluun uudelleen ja aloitin 1966 samalla kurssilla kuin Tapio Parkkinen, Timo Nissi ja Mauri Saikkonen. Pestuumarkkinoilla Matti Aro sanoi Kotkan kaupunginteatterin Väinö Lahdelle, että ”Ota koko nelikko”, ja hän otti. Onnekseni!

Onnistuin Helsingin Kellariteatterissa Eeva Salmisen ohjauksessa. Hän tuli Kotkaan pari vuotta jälkeeni ja ohjasi minut Iivana Julmaksi, josta Tampereen Teatterikesässä napsahti palkinto. Ehkä sen ansiosta pääsin 1973 Tampereen Teatteriin ja edelleen Kansallisteatteriin. Hyvä tuuri oikeassa paikassa vie eteenpäin.

Avioiduin 1970. Näyttelijävaimoni Eijan tapasin ensi kertaa 1969 Helsingin kaupunginteatterin hississä. Kun teatterisakissa kävimme Tallinnassa, rohkaistuin hotelli Palacessa koputtamaan Eijan ovelle. Uksi aukeni, eikä ole vieläkään sulkeutunut.

 Vaimoltani opin läheisyyttä, hellyyttä, vieressä kävelemisen taitoa ja miten voi päästä arkuudesta. Tallinnan varovaisen koputuksen sijaan uskaltaisin nyt äänekkäämmin ilmoittaa, että ovi auki.

Kahta lastamme katsoessani mietin, että miten heistä tuli noinkin hyviä ihmisiä minun kasvatusmetodillani. Yritin opettaa rajat. Kaikkea ei saa tehdä. Itse opin vastuuntuntoa. Osaan huolehtia ja huolestua sekä toivoa heille kaikkea parasta.

Olen äijä kolmelle lastenlapselle, joille viestin, ettei elämä ole niin vakavaa, pelleillä täytyy. Toisaalta huomaan, että pidän heistä huolta enemmän kuin aikanaan omista lapsista. Nyt minulla vain ei ole moraalista vastuuta, että kasvatan väärin.

Vierailen Tampereen Teatterissa Pasi Lampelan draamassa Päätepysäkki. Parissa tunnissa tulee selväksi, kuinka vaikeaa ja tuskallista elämän oppiminen voi olla. Puhdistavaa teatterileikkiä on kiva tehdä.

Kun aivoinfarkti alkoi syksyllä Tampereella, tein peilin edessä kasvoliikkeitä. Sormet eivät toimineet, mutta lähdin silti Helsinkiin. Junassa kassi putoili, mutta jatkoin kotiin. Vaimon soittama ambulanssi vei terveyskeskukseen ja Meilahteen, jossa makasin kolme vuorokautta ja palasin töihin. Totta kai vähän pelästyin, mutta kohtaus ei mielestäni muuttanut minua henkisesti tai jättänyt pelkoja. Kuolemahan on edessä ennemmin tai myöhemmin. 

Elämän tarkoitus on jatkaa elämää. En tiedä millaista koiranputkea tulen kasvamaan, mutta tuonpuoleiseen en usko. Hyvä pitää tehdä täällä ja nyt eikä odottaa palkintoa rajan toisella puolella. 

Teksti Hannu Koskela, kuva Harri Hinkka

Julkaistu: 1.4.2016