Kun jäin 42-vuotiaana leskeksi, selvisin muodollisesti. En ole avioitunut uudelleen, ja muistelen yhteistä aikaamme vaimoni kanssa. Järjellä ajatellen tuolloin satoi myös vettä, mutta tunteella kuvaten aina paistoi aurinko.

Lapsemme opetti urheutta äitinsä sairastaessa. Urheus välittyi pikkumiehen käytöksestä, kun isältään uhkasivat henkiset eväät loppua. Nyt nelikymppisenä poika opettaa edelleen isälleen asennetta.

Jos sana rakkaus ei olisi niin täydellisesti väärinkäytetty, sanoisin, että se on elämän tarkoitus. Rakkaus on läheisyyttä ja huolenpitoa, muutakin kuin puhdas paita.

Vuonna 1952 kuuntelin radiosta, kun Pentti Hämäläinen nyrkkeili Helsingin olympialaisissa kultaa. Tunsin saaneeni jotakin suurta: Kotkan poika voitti.

12-vuotiaana ajoin uudella polkupyörälläni ravintola Fennian edustalle kuuntelemaan jatsia. Yritin itsekin klarinetin soittoa, mutta onneksi tajusin lahjattomuuteni. Myöhemmin tosin kirjoittelin musiikkiarvosteluja Eteenpäin-lehteen.

Isälläni oli kylmäkiskoinen suhde titteleihin. Ihminen on ihminen ja titteli on titteli. Me kaikki olemme tasa-arvoisia.

Kodissani uskonnollisuus näyttäytyi hyvätapaisuutena. Kun murrosikäisenä uhkasin erota kirkosta, äiti pyysi, etten eroaisi hänen eläessään. Nyt vaikutan sekä kirkkoneuvostossa että -valtuustossa.

Juha Vainion lauluissa Äänetön aava mun ympärilläin ja Yksinäinen saarnipuu puhuttelee lyriikan teologia. Tapasin Juhan 10.10.1990 Kotkassa. Erotessamme yleensä heilautimme kättä, mutta tuolloin halasimme. Pian tuli suruviesti Juhan kuolemasta Sveitsissä. Jokainen kerta voi olla viimeinen.

Vanhempieni esikoinen kuoli vauvana ennen syntymääni. Toinen sisaristani menehtyi, kun kävin lukiota. Kolmesta lapsesta kahden menettäminen synnytti ikuisen kysymyksen epäoikeudenmukaisuudesta, joka ei ole yhteiskunnallista.

Pesti Ylen politiikan toimittajana siirryttäessä Kekkosesta Koivistoon opetti paljon sekä ihmismielestä että politiikan samean veden kalastajista Suomessa.  

Kotkassa savupiippujen maailma kaatuu ja ruumiillinen työ vähenee. Tietty henkinen rentous hiipuu ja suvaitsemattomuus kasvaa. Poliittinen päätöksenteko ei pysty vastaamaan rakenteiden muutokseen.

Sosiaalidemokratian  nykytilassa näen kriisin ainekset. Kannatus on historiallisen alhaalla, mutta puolue ei ole tiivistänyt rivejään – pikemminkin päinvastoin.

20 vuoden kansanedustajuuteni dramaattisin vaihe oli, kun Ulf Sundqvist jätti puheenjohtajuuden minulle. Aikani päättyessä kannatuksemme oli yli 30 prosenttia.

Arvostin Kalevi Sorsaa, joka tuli eurooppalaisen sivistyksen keskeltä Pariisista Suomeen. Kun hän demarien presidenttiäänestyksessä 1994 lausui tietävänsä, miltä rukkasesta tuntuu naulassa, se sisälsi jotain hyvin olennaista.

Minun mottoni on selittelemättä selkeä: Ehkä näin on paras, hän ajatteli.

Teksti: Hannu Koskela

Kuva: Seppo J. J. Sirkka / Eastpress