Apu

Mitä olen oppinut: Allu Tuppurainen

Mitä olen oppinut: Allu Tuppurainen

”Olen laiskahko. Laiskuus on tietynlainen hyve.”
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Sari Gustafsson
Mainos

Ydin on laina Rölli-peikolta: Joskus minäkin kasvan isoksi ja vastuuntuntoiseksi aikuiseksi, mutta ei se mitään.

Koulussa näyttelin yhdeksänvuotiaana  Havukka-ahon ajattelijaa, eikä mieleeni tullut silloin yhtään, että tulevaisuuteni olisi teatterissa.

Isä vei minut ensimmäistä kertaa elokuviin. Pinokkion loputtua etsin hahmoja Kuopion Kuva-Kukon takapihalta. Kotona isä sitten näytti rakentamallaan linssi- ja valolaatikolla, että Pinokkio ja kumppanit olivat vain heijasteita valkokankaalla.

Kun menin Kuopion Nuorisoteatteriin, siellä ohjaaja Sina Kujansuu suosi yhdessäoloa. Piti olla hauskaa, vaikka välillä menisi itkuksi. Ihmistä ei saa repiä rikki.

Ajauduin kuin lastu laineilla. Tsupparina, varastoapulaisena ja nosturikuskina oltuani tajusin, että ne eivät ole minun töitäni.

Aloitin 1970 Kuopion kaupunginteatterissa näyttelijäjärjestäjänä. Muutin 1980 Poriin ja 1987 Vaasan kaupunginteatteriin, josta 2014 eläköidyin free-näyttelijäksi. Kasvoin ja kehityin mielihaluperiaatteella. Minua pyydettiin uusiin paikkoihin.

Isä maalasi, ja minä miellyin kuviin. Nuorisofilmeissä katson digitaalista visuaalisuutta. Kun oma työ kulloinkin valmistuu, olen oppinut täyttämään syntyvän tyhjyyden nikkaroimalla ja valokuvaamalla.

Äiti luki paljon ja syvällistä. Kun valitsin Viisikoita, hän tarjosi Freudia. Molemmat sisareni ovat edesmenneitä. Heistä vanhempi hoivasi ja leikki, että olen hänen lapsensa.

Vuonna 1986 Pikku Kakkosessa aloitti hahmoni Rölli, jossa on pikkupoikaa, murrosikäistä nuorukaista ja köhisevää ukkoa, siis koko miehen tie. 

Kun Rölli sai liikaa julkisuutta, minua revittiin joka suuntaan. Tyypillisenä oinaana haluan leikkiä omalla hiekkalaatikolla omilla leluillani. Yhtäkkiä tuotantoryhmät alkoivat määrätä kaikkea. Lopulta opin, etten enää mustasukkaisesti vahdi Rölliä.

Tein CD:n Naapurin hullu poika ja kirjan Pomo ja Äijä. Oli tyydyttävää, kun kukaan ei käskenyt ja sain toteuttaa ne itse.

Iloisin ja dramaattisin vaihe elämässäni on tyttäreni syntymä. Kauniina kesäpäivänä steppailin Vaasan synnytyslaitoksella. Kun kuulin käytävältä kärryjen kolinaa, riensin vauvaa vastaan, mutta se olikin siivooja. Pian kätilö tuli ja sanoi, että tässä tämä nyt olisi. Ota syliisi ja pese, ei se säry.

Tyttäreni yritin opettaa näkemään ihmisen kuoren alle. Teimme isä-tytärmatkoja, jopa Panamaan. Nyt hän vaikuttaa Yhdysvalloissa. Kasvatukseni taisi tepsiä.

Naisilta opin varovaisuutta ja harkintaa siitä, kuinka kulloinkin auon päätäni.

Nyt näyttelen mitä haluan. Tampereen Komediateatterissa näen, miten hauskaa katsomossa voi olla. Ei ole hyvää tai huonoa huumorintajua, on vain erilaista.

Kuoltuani joudan kompostiin. En usko siirtymiin, vain energian häviämättömyyteen. Kissa tuumii kirjassani: En mieti, kuka loi tähdet. Minulle riittää, että ne ovat.

Elämän tarkoituksen lainaan Nummisuutarien Eskolta: Peli ja musiikki ja palavat olkilyhteet aidanseipäissä.

Teksti Hannu Koskela, kuva Sari Gustafsson / Lehtikuva

Julkaistu: 20.11.2015