Apu

Mitä olen oppinut: Aarne Honkavaara

Mitä olen oppinut: Aarne Honkavaara

Jääkiekkolegenda Aarne ”Dynamo” Honkavaara, 89: "Patistelematta sain suvun liikuntaperinnön siirtymään tyttärille. Kotona kuusi naista puolestaan kasvatti minusta haluamansa."
Teksti Hannu Koskela
Mainos

Jos luoja suo, täytän kesällä 90. Vanhinta, 1916 syntynyttä veljeäni en ikinä nähnyt. Tulirokko vei hänet kolmen vanhana. Elinpäivät eivät jakaudu tasan.

Ajan tavan mukaan synnyin kotona. Ensi muistikuviani on maalta Mouhijärveltä, kun minut liian vilkkaana pantiin metrin korkuiseen puulaatikkoon talteen. En siellä viihtynyt ja olen elämäni vältellyt kaikkia kiekkokaukaloa kapeampia laatikoita.

Liikunnan ja opiskelun tärkeyden opin pienenä orvoksi jääneeltä isältäni. Hän harrasti voimistelua ja köyhästä perheestä ponnisti kauppakouluun sekä työhön.

Äiti syntyi Ahvenanmaalla, mutta kasvoi Kankaanpäässä. Hänet kuskattiin hevoskyydillä oppikouluun Tampereelle, ja vain jouluna pääsi kotiin. Äidiltä opin sitkeyttä ja oikeudenmukaisen kurin tärkeyden.

1936 Berliinin olympialaisista kuuntelin naapurin radiosta Martti Jukolan selostukset. Kotipihan kisoissa kuula piti työntää selkä edellä. Pyykkiseipäällä ylitettiin rima, ja kiekko jysähti pannuhuoneen tiiliseinään. Koko ajan piti haastaa omat rajat. 

1935 sain joulupukilta Karhu-jääkiekkomailan. Kun kevättalvella osuin isojen poikien jäälle, sain Aamulehdestä lukea olleeni voittamassa piirisarjan peliä.

Sodassa 1941 palvelin ilmasuojelukomppaniassa ja 17 vuotta täytettyäni Karjalassa vartiomiehenä. Yksinäisyys pimeässä rassasi.

1943 marssimme Syvärin itäpuolelle. Palatessa vihollispanssarit ajoivat takaa. Täysosumassa kaveristani jäi vain leipälaukun suikaleita. Neuvostoliittoa vastaan oli parempi taistella kaukalossa.

1946 Helsingin yliopiston voimistelulaitoksen pääsykoetesteissä nuoruuden urheiluharrastukseni ratkaisivat elämänurani.

Muuan Maire tuli Karjalan evakkona luokalleni Tampereen Yhteiskouluun. Vuonna 1949 menimme naimisiin ja elimme yli 60 hyvää vuotta yhdessä.

Elämäni kohokohta on viidestä tyttärestä ensimmäisen syntymä. Patistelematta sain suvun liikuntaperinnön siirtymään tyttärille. Kotona kuusi naista puolestaan kasvatti minusta haluamansa.

Kolmatta polvea on viisi poikaa ja seitsemän tyttöä, neljättä polvea yksi tyttö ja seitsemän poikaa. Eräs heistä pelaa Helsingissä jalkapalloa ja tekee joka ottelussa maalin. Isopappana saan iloita.

Kun olin rehtorina Harjun Yhteiskoulussa, jälki-istunnot loppuivat. Nuoret saivat valita arestin tai siistimis- ja korjaustyöpalvelun. Omaehtoinen kurinpito toimi.

Kovin paikka oli 1953, kun sääri- ja pohjeluuni katkesivat maaottelussa Puolassa. Jalka luutui ensin väärin, ja vasta uusintaleikkaus auttoi kahden vuoden päästä pelikuntoon. Ilman kolhuja ei voi menestyä.

Isännöidessäni Suomen Jääkiekkomuseota vakuutuin, kuinka menneistä menestyksistä kertominen innostaa uusiin menestyksiin.

Kun  67-vuotiaana pelaajana Meksikossa kättelin 17-vuotiasta vastustajaa, 50 vuoden ikäeromme antoi hyvän syyn lopettaa. 

Mottoni lukee Sotaveteraani-mukissani: Yhdessä perille!

Teksti Hannu Koskela

Kuva Ari Ijäs

Julkaistu: 7.3.2014