En voisi palata lapsuudenkotiini, vaikka haluaisin, sillä Lapissa sitä peittää 30 metriä syvä Porttipahdan tekoallas.

Koskaan ei tiedä, minkälaisten taloudellisten etujen tiellä ihminen sattuu olemaan.

Sain sukset viisivuotiaana tädiltäni, ja Cortinan talviolympialaiset 1956 opettelin selostamaan kodin laatikkoradiosta.

Meillä oli hevosia ja lehmiä. Jäätynyt lantakasa toimi hyppyrinä laskiessani tallin katolta. Halusin kasvaa urheilusankariksi.

Halu kilpailla ja itseluottamus vahvistuivat. Maailman parhaiden kanssa kamppailua ei pidä pelätä vaan haluta.

Äiti ja isä opettivat rehellisen maailmankatsomuksen. He neuvoivat ottamaan asiat sellaisina kuin ne eteen tulevat.

Kuuden pojan ja yhden tytön sisarusparvessa kasvoi sosiaaliseksi. Kova paikka oli nuorimman veljen kuolema 42-vuotiaana.

Äitini kirjoitti runoja, ja vanhempi veljeni lausui. Läksyjen sijaan luin usein runoja. Kipinä on säilynyt, ja runojani on julkaistu. Runoilijana olen suurin piirtein samaa tasoa kuin Tommy Tabermann (1947–2010) painijana.

Kun siirryin kouluun Sodankylän keskustaan, löysin painin. Istuin maitolaiturilla ja mietin, kuinka pääsisin painin kultamaahan, Pohjanmaalle.

Lähdin 17-vuotiaana kotoa 35 markkaa taskussa. Yhä on jäljellä vitonen, jota en nälässäkään ole tuhlannut.

Tajusin, että liukasliikkeisenä ja isokokoisena voisin menestyä painissa. Ennen ensimmäisiä kisojani olin todella innoissani ja uskoin itseeni ennen ottelua. Kävi niin, että kisoissa hartiani kastuivat matossa ensin kahdeksassa sekunnissa ja sen jälkeen 12 sekunnissa.

Pian opin kavereita katsellessa, että käsien ja jalkojen pituus vaikuttaa liikkeisiin. Kun minulla ei ollut paljoa voimaa, oli pakko opetella painitekniikkaa.

Menestykseen ei ole oikotietä, eikä koskaan kannata ottaa itseään liian vakavasti.

EM-kisoissa Turkissa totiset neuvostoliittolaiset harjoittelivat heittojaan ja kummastelivat, kun minä treenasin palkintopallille nousemista ja voittotuuletusta.

Painin 1976 olympiavoiton, kun tiesin mahdollisuuteni ja laitoin kaikkeni peliin.

Sanon lapsilleni, jotka ovat nyt 12- ja 9-vuotiaat, että liikkukaa paljon ja syökää hyvin, etteivät suonenne ole viisikymppisenä tukossa.

Lasten syntymisen myötä tajusin, että urheilijan itsekeskeisestä elämästä on luovuttava. Omat lapset ensin, sillä he ovat äkkiä aikuisia.

Kun kevät koittaa ja naisen kesähame heilahtaa, tärkein tulee mieleen. Kun tällä hetkellä elän poikamiehenä, en pahastu entisten tyttöystävien yhteydenotoista.

Elämän jälkeen sopii taivas tai helvetti, sillä tuttujani on jo molemmilla puolilla.

Luoston mökki on lepopaikkani, ja olen koko elämäni Pyssykylän poika. Täällä maan päällä on elettävä sydämellään.

Teksti Hannu Koskela

Kuva Ari Ijäs